Luin jostain, että aivojakin pitää välillä lepuuttaa. Muuten ne ylikuumenevat aiheuttaen ajatuskatkoksia, muistihäiriöitä ja... en nyt muista. Lähinnä nuo kaksi mainitsemaani ovat olleet luonteenomaisia jo nuoresta iästä lähtien. Ei se aluksi paljon häirinnyt, mutta kun varsinkin läheiset siitä alvariinsa huomauttelivat, niin panihan se yrittämään ajattelutoiminnan käynnistämistä.
Raavin päätäni, rypistelin otsaani, pidätin hengitystäni, jopa kyselin muutamalta viisaalta ajattelun perusteista. En käsittänyt juuri sanaakaan heidän vastauksistaan, joka todisti heidän olevan itseänikin tyhmempiä. Sitä todistivat myös ne runsaat päänsäryt ja migreenit, joita kyselyni lähimmäisissäni aiheuttivat. Sekin oli selvä merkki heidän aivokapasiteettinsa rajoittuneisuudesta.
Itselläni kapasiteettia riitti vaikka kuinka: siellä suorastaan humisi. Tiedättehän, kun menette isoon luolaan ja huudatte, että onko ketään kotona, niin kaiku vaan kimpoilee seinämästä toiseen että kotona, koto, kot, kot...
Tuuletuskin pelaa, joten ilmapiiri päässä pysyy hyvinkin raikkaana. Tuuli - ja kaikki muukin - menee vasemmasta korvasta sisään ja siitä... niin siitä vastapäisestä siellä toisella sivulla tulee ulos. Välillä vaan pitää tulitikulla auttaa sitä töhnääkin tulemaan ulos.
Tänään olenkin lepuuttanut aivojani oikein urakalla. Ainoa aktiviteetti on ollut muutaman kärpäsen listimisen. Muuten olen istunut joko olohuoneen sohvalla torkahdellen, samalla tv:ta katsoen. Jo tuo toiminta virittää mielen nollatasolle.
Ulkonakin on ollut harvinaisen hieno ilma, tosin tositoimille liian lämmin. Niinpä olen meditoinut pihapenkillä ja olen onnistunutkin hienosti. On ollut pitkiä, ajatuksista täysin puhtaita jaksoja.
Hyvänä apuna on ollut Kulkuri, jonka mielestä on ollut liian kuumaa muuhun kuin kyljellään makaamiseen. Välillä on jopa tuntunut siltä, että aivomme ovat päässeet sellaiseen yhteiseen rajatilaan, jossa alkaa kuulla jo pientä sirinää.
Sellaisen tietoisuuden saavuttaminen melkein pelottaa. Ettei vaan rupeaisi ajatteluttamaan!
Kommentit