Ostin kilon muikkuja.  Ajattelin niitä ihmisravinnoksi, sen vuoksi kokonainen kilo.  Eivät ne isoja olleet, ei ainakaan joulukaloiksi olisi olleet.  Mutta täysi kesähän se vielä oli, vaikkakin helteeseen tottuneena harmaa keli vähän harmittikin. 

Kissa oli pihassa vastassa ja haistoi kalan hajun, vaikka paketti oli kassin piilossa kahden muovin sisällä.  Tuli sähköä täynnä sisälle istuen tiskipöydän viereen komentaen samalla kiirehtimään.  Pakko  ennen muun tavaran purkamista oli muikkupussi avata ja leikellä lautaselle palakasa.

Söi, jätti pari pyrstönpätkää ja halusi takaisin ulos jatkamaan puuhiaan.  Laitoin paketin jääkaappiin ja avasin teeveen.  Kohta tulikin säätiedotus, joka lupasi huomiseksi jatkuvaa sadetta.  Ei siis luvannut ulkopöydälle passelia siivouskeliä, joten parin huokauksen jälkeen otin muikkupussin, sopivan vadin, sakset ja suolapaketin ja siirryin harmaaseen, mutta toistaiseksi sateettomaan pihaan.  Huuhteluvesi olikin valmiiksi pöydällä hanallisessa kanisterissa.

Kissakin oli sitä mieltä, että voisi sen mahaan vielä pari muikkua sopia.  Sai pyytämänsä.  Olivat tosiaankin sen verran pieniä, että jätin useimmille päät koukaten vain sisälmyksen rippeet harakoita varten.  Tosin kesken kaiken paikalle ilmestyi siilikolmikon pienin. joka on myös kesyin.  Juttelin sille hetken kysellen, että ymmärsikö se mitään muikun jätteiden päälle.  Kuunteli se hetken, mutta kääntyi sitten menemään pähkinäkupille päin.  Minulle tuli kiire täyttämään sen kuppi.

Jatkoin näpertelyä.  Silmissä alkoi hämärtää, sillä muikunsiivous on raskasta ja tarkkaa työtä.  Räpsyteltyäni silmiäni ymmärsin kuitenkin, että muutenkin hämärän päivän pimenevä ilta teki tuloaan.  Onneksi hommakin loppui ja hiivin pähkinäateriasta nauttivan siilin ohi sisälle iltauutisia katsomaan.

Sitä ennen kissa kävi vielä nappaamassa pari,kolme penkille jättämääni muikunpäätä.  Jätteet jätin siilin kulkutielle.  Jos ei siili, niin sitten harakat aamun koitteessa.  Nyt ne nukkuivat läheisen, tuuhean orapihlajan suojassa kurahdellen toisilleen unisen vaimeasti.

Että maistuivatkin tänään hyviltä, kun olin ne maustanut, jauhoissa kieritellyt, paistanut ja osan syönyt keitinperunoiden ja voinokareen kanssa.  Paistinrasvanakin käytin ihan oikeaa, ihanan rasvaista lehmän voita. 

Vielä ovat suonet auki, vaikka olen jo muutaman muikun syönyt kylmiltään.  Söi se Liisakin, vaikka vähemmän.  Kun se ei ole ahne.  Kuten kissa ja minä.

Mikäs on sisällä syödessä, kun ulkona rojottaa koko ajan vettä.