Nuorena ja kevytkenkäisenä se oli varmaan liikunnan ilo.  Jossain vaiheessa tuli mukaan myös voittamisen tahto.  Sitten se vaimeni haluun voittaa tyttöjä, ainakin lainaksi,  jos ei ihan omaksi.  Eikä pelkkä tanssiharrastus riittänyt riitävän fyysusen kunnon ylläpitämiseen, vaikka muuten elämisen ehdot olivat olivat vaatimattomat eikä ollut varaa eikä haluja harrastaa huonoa elämää.  Eikä radalla voittaminen enää juuri kiinnostanut tajutessani, ettei edes kansalliseen kärkeen ole edellytyksiä. 

Nykyisin urheilun seuraamisessa taitaa olla olennaista laiskuus.  Seuraan kyllä - lähinnä television kautta - moniakin kilpalajeja.  Joissain formuloissa nukahdan säännöllisesti jo kymmenen minuutin kuluttua ensimmäisen mutkan hörhöilyjen jälkeen.  Nykyisin ei edes kolise enää, vaan kaikki ovat taitavia kuskeja.  Joka on äärettömän yksitoikkoista seurattavaa.  Niistä takavuosien kuolonkolareista en tosin tykännyt, mieluummin suljin toosan siinä vaiheessa.  Ruumiiden lukumäärän luin vasta seuraavan päivän iltalehdestä.

Oikeastaan tämän vuodatuksen aiheutti tämän illan USA-Suomi jääkiekko-ottelu.  Mielenkiintoa lisäsi omien rökäletappio pari päivää varhemmin.  Sitä en katsonut kuin vähän alusta.  Oli sen verran tylyä seurattavaa.  Nytkin olin pari kertaa vähällä lopettaa, sillä meno oli sen verran tuskaista.  Mutta kuitenkin jossain syvällä sielussa eli pieni toivon kipinä, joten katsoin itseltäni hieman salaa:  televisio oli auki, mutta olin puuhailevani muuta välinpitämättömänä, mutta korvat höröllä.

Ja uskomaton tapahtui:  USA antautui!  Suomalaiset ovat oppineet lopultakin, kymmenien vuosien jälkeen viime hetken voittamisen kulttuurin.  Oli vähällä, etten ääneen siunaillut ihmettä.  Siinä on vanhalle gubellekin ihmettelemistä.  Ei väliä, vaikka taloudessa mennään pian syöksykierteellä Kreikan perässä pohjamutiin.  Eiväthän ne siellä pelaa edes kiekkoa, ne onnettomat! Pian pärjäämme heille jopa potkupallolajissakin.

Mutta eihän pelkkä voitonhuuma kauan voi kestää:  tulee hetki, jolloin miettii tulevaisuutta,  Vielä on matkaa jääkiekon mestaruuteen ja puhtaaseen autuuteen,  Vielä on matkaa... niin mihin?

Mutta, mutta, kaiken kruunasi Ruotsin ottelu, jonka se meni mokaamaan viime sekunneilla.  Sillä hetkellä koin lopullisen katharsiksen. 

Koin tunteista kaikkein puhtaimman:  vahingonilon!  Olihan Ruotsin media hehkuttanut törkeän röyhkeästi omiensa paremmuutta ja ylivoimaa ja tie mitä - ja samalla Suomen huonoutta - viikkokaupalla mitä noloimmin ilmaisuin. 

Siitäs saivat!  Nyt olen täysin onnellinen aina siihen asti, kunnes... 

Taidan kuunnella seuraavan ottelun ikkunan takaa kurkkien.  Ja pelkään, että taas kerran tulee turpiin ja joku on taas vahingoniloinen.  Vaan en minä,