En aioi puhua catcatistä, vaan citcoista, niistä renkaista eli kumeista, joita on neljä kappaletta autoni joka kulmassa.

Valitsin ne autooni ostaessani sen (Ford Ka) reilut kaksi vuotta sitten.  Osasyynä oli se, että ne ovat nastoja hiljaisemmat, kun Ka:n sisätilamelu ei ole niitä kaikkein hiljaisempia.  Ja radio on aina ajaessani päällä.  Toiseksi ajan hyvin vähän (yli kaksi vuotta ja mittarissa vajaat kuusi tuhatta kilometriä).  En minä nuukuuttani, mutta en tunne kovin suurta hurmiota ajaessani.  Sata kilometriä on jo pitkä matka, jolloin harkitsen monta kertaa sitä, että maksaako vaivan.  Yleensä ei maksa.

Viime kesänäkin ainoan pitemmän matkan menimme velipojan luokse - ja senkin Esikoisen isommalla ja tuulettavalla kärryllä.  Eikä tarvinnut itse ajaa.

Kitkarenkaat ovat ihan mukavat kuivalla talviasvaltilla ja miksei myös jäisemmälläkin kelillä.  Mutta pakko tunnustaa, että römpsykelillä on pakko asetella kieli keskelle suuta.  Tai jättää ajamatta.

Tänään innostuin kuitenkin lähtemään pyryn keskelle.  Vaikka matkaa kertyi kaikkineen vain kolmisenkymmentä virstaa, niin aika ikävää oli meno - ja varsinkin tulo, kun sohjoa oli kertynyt tielle haitaksi asti.

Pakko oli hiljentää nopeus kasikymppiin satasenkin alueella - ja hetkittäin allekin sen.  Sen verran etupäätä liirasi.  Tosin ei innokkaita ohitttelijoitakaan juuri ollut.

Olisin kääntynyt takaisin, mutta kun olin jo takaisin kotiin menossa.  Sentään selvittiin ilman oikeita liirtoja, vaikka pari kertaa tuntuikin olo ikävältä.

Mutta muista vastaavilla keleillä pysyä kotona sisällä ja korkentaan poistua pihaan kolan kanssa. 

Pitäisiköhän mennä liukkaan ajon kurssille - tai hankkia seuraavaksi nastat ja kuunnella karkealla asvaltilla niiden iloista ropinaa?