Kun ei kerran arkkipiispa ole kiireiltään kerennyt anteeksi antamaan, niin minä teen sen joutilaampana.  Annan siis Suomen urheilijajoukkueelle kaiken mokaamisen anteeksi siellä Lontoossa.

Olin toki välillä eli lähes koko ajan vihainen ja turhautunut suomalaisten "huippu-urheilijoiden" velttohyppelyihin.  Aivan uskometonta sisun puutetta ja sormi suussa - suoritusta.  Vain minä itse olisin nuorena voinut olla yhtä huono.  Onneksi ei ollut pelkoa minun valitsemistani, vaikka hyppäsinkin melkein kuusi metriä pituutta ja juoksin 60 metriä aikaan 6,9 sek.

Sentään siihen aikaan Salsola-Vuorisalo-Salonen juoksi eurooppalaisella maililla päivän kestäneen maailmanennätyksen.  Kerran juoksin Seppälän hautuumaan lähellä Maurin kanssa (hyvä kaveri) melkein sata metriä Salsolan perässä.  Se olikin uramme huippukohta, kestikin lähes viisi sekuntia, kunnes Salvola pääsi vauhtiin.

No, se muistoista.  Olin siis kaksi viikkoa silmät kovana sataa eri lajia töllöstä seurattuani lähinnä kypsää kauraa Pohjanmaan tulvien alla.  Toki oli upeaa katsoa sekä brittiläisen yleisön riemua ja kannustusta myös muita kuin omia urheilijoitaan kohtaan.  Herrasmiehiä kaikki siellä katsomossa, myös naiset.

Tunnelma latistui aina kun siniristi sinnitteli, oli laji mikä tahansa.  Ihan kuin kaikki olisivat tahallaan päättäneet olla pahnan pohjimmaisia.  Pahinta oli kuitenkin se, että selostajat ja kommentoijat yrittivät olla niin positiivisiä, että oikein yökötti.  Ja ne muutamat virkansa puolesta selittäjät urheulumogulit, onneksi linssilude Ikeä ei enää näkynyt.  Jotain rotia sentään.

Tietysti kaikki kunnia veden pinnalla liukujille.  Etenkin, kun se venäläismiehistö protestoi maidän melkein ainoasta mitalistamme lähes YK:n turvaneuvostoon saakka.  Luulivat varmaan, että Jatkosota oli vielä sopimista vailla.  Että Hotelli Tornissa istui vielä Liittoutuneiden valvontakomissio päättämässä asioista.

Onneksi ei ollut ja Suomi sai sen toisen mitalin,  melkein huutelin jo rautaa rajalle.  Mielikin jo vähän rauhoittui illan tultua.  Ehkä olisin jo ottanut muutaman rauhoittavan kaljan, mutta kun kyseinen aine ai enää vartalolleni sovi, niin piti vain kestää ihan selvin päin olettaen, että tapahtuu se, mikä tarkoitettu on.

Niinhän siinä sitten kävi.  Hyvin heittivät pojat ja mitalikin tuli!

Kaikki on siis anteeksiannettu.  Huomennahan on kirkkopyhä.  Toivottavasti kaikki Suomen papit julistavat huomisen pyhäksi päiväksi ja maanantain kanssa,  Ja meille eläkeläisille ylimääräisen vapaabingon, vaikka en bingosta mitään tiedäkään.

Mutta enhän osaa seivästäkään hypätä.  Mutta leppäkeihästä olen toki lapsena heittänyt.