Hain aamulla lehden postilaatikosta.  Siihen tassutteli joku keski-ikäinen ukko, joutessaan kulkija. Moikkasin ja sanoin jotain syvällistä säästä. Ukko kääntyi katsomaan taloamme hymynvirne kasvoillaan virkkoen sitten kuin itsekseen, että asuuko tuossa joku ihan vakituisesti.  Noin fiksu uteliaisuus sietää kunnon vastauksen ja sanoin kahden ihmisen ja yhden kissan siinä ihan pysyvästi aikaansa viettävän.  Vilkuili mies sitten taloa ympäröivää lehtensä riisunutta puustoa ja totesi paikan pahasti pusikoituneen. Minä vastasin, ihan ystävällisesti, että minä kun tykkään asua pusikon kaltaisessa viidakossa ja kun olen vielä laiskakin, niin mikä ettei.  Käänsin arrogantille ukolle selkäni ja painuttiin kissan kanssa ympärivuotiseen pesäämme.
Vasta sisäpuolella alkoi käyrä kohota:  Oliko se tyyppi joku "kaunis piha"- kilpailun tuomari, vaiko juomari rapulalenkillä? Niin, sanoihan se vielä peräänkin, että kätkeehän nuo puskat tuon talon aika hyvin. Halvatun hamppari!  Minä puhun kuin ihmiselle, joka osoittautuikin hapankaaliksi. 
Jos sen vielä tapaan lähistöltä maleksimassa, potkin siltä jalat alta, vieritän ojan kautta pusikkoon ja eksytän sinne!
Myöhemmin luin IKKUNAIINEKSEN  jutun heidän pihasiivouksestaan, jossa Iineksen kauhistukseksi taloyhtiön asukkaat sahailivat puita torsoksi, hävittivät komean harakanpesän ja silpoivat maisemaa "siistiksi".
Löytyi sentään joku samanmielinen. Lohdutti kummasti huonosti alkaneen maanantain tunnelmia. Joku sentään ymmärtää aidon luonnon, sen suoman suojan ja turvan siileille, harakoille, varpusille, talitinteille, kissoille, oraville ja variksillekin, vaikka ne niin pahalla äänellä kiroavatkin.  Lisäksi ihmisille, jotka eivät halua pihastaan Versaillesin puistoa geometrisine muotoineen ja kuritettuine pensaineen.

En vain osannut mennä Ikkunaiinekselle kommentoimaan, kun se blogi on niin mutkien takana, ettei hörhö osaa.