Ennen olin aina ajoissa.  Jo kouluaikoina olin ajoissa aamun avauksessa, tai aamuhartaudessa, kuten silloin sanottiin.  Yleensä puoli minuuttia ennen kellon räminää olin koulurakennuksen sisällä.  Olinpa kerran lukioaikaan menossa hyvää vauhtia koulun suuntaan, kun kohta aloin ihmetellä katujen outoa hiljaisuutta.  Pian tajusin, että olikin vasta sunnuntai.  Käännyin vaivihkaa takaisin, ei kai kukaan huomannut - tyyliin. 

Myöhemminkin elämässä olin yleensä tunnollinen aikataulujen noudattaja, vaikka muissa suhteissa en mikään terävän tehokas ollutkaan.

Mutta nykyisin olen jatkuvasti myöhässä omasta elämästäni.  Jos on kahtena päivänä meno jonnenkin, niin siitä toisesta menosta ei kyllä tule mitään.

Kuten se, että perjantaina oli syksyn ensimmäinen novellikko.  No, se meni niin kuin pitikin, vaikka kirjoittamani pakina oli syvältä.  Mutta sitä sattuu ja olen antanut sen itselleni anteeksi.

Mutta lauantaina  piti mennä samaan kylään savusaunaan, joka on tavattoman miellyttävä tapahtuma, kuten arvata saattaa.  Sen jälkeen piti mennä vielä koko joukolla paikalliseen satamablues- tapahtumaan.  Sitä epäilin jo etukäteen omalta kohdaltani.  Siis , ettei veto enää riittäisi, vaan kurvaisin kotiin, joka on houkuttelevan lähellä.

Homma meni sitten täysin poskelleen.  Lauantaina alkoi puolilta  päivin sellainen migreenin tapainen, joskin ilman päänsärkyä.  Silmissä vilisi huojuvaa sahalaitaa, jolloin lukeminen ja kirjoittaminen oli hankalaa.  Uskalsin kuitenkin ajamaan kauppaan ja sahaaminen tuntui hellittävän, mutta jatkui taas kotiin tultuani.  Savusauna jäi haaveeksi vain - toisen kerran tänä kesänä.  Edellinen kutsu tuli niin viime hetkessä, että en osannut kääntää niin sanotusti purteni suuntaa (ja nyt heittelee vielä fonttikin miten sattuu).  

Näitä tapahtumamerkintöjäkin kirjoitan pari päivää myöhässä.  Kai minun on siirryttävä historioitsijaksi.  Olisikohan 1800-luvun alku sopiva?  Kerkeäisi päivittää jutut oikeaan aikaan.

Ei sentään 1806  taisi olla ne valtakunnalliset irtoamiset ja uudet liitokset, joten siinä hötäkässä en kerkeäisi edes Aleksanteria tapaamaan, saati tapahtumasta kirjoittamaan.

Taidan mennä istumaan pimeään komeroon miettimään parempaa tekemistä.  Onkohan komeron ovi jo auki, vai menikö sekin kiinni.  Kuten pankki, johon menin kassalle maksamaan hukkaamaani laskua, etteivät sulje tätäkin yhteyttä.  Ehdin juuri ja juuri, sillä konttori oli kesäajassa ja sulkeutui klo 13.  Oli ollut kesässä jo monta kuukautta.  Minä sain siitä tiedon vähän myöhässä. Ai, että mikä se kesäaika on?

Olen oman elämäni myöhästyjä.  Siksi kirjoitan öisin, sillä luulen yötä päiväksi.  Edelliseksi päiväksi.

Nimeni on Iisi.  Iisi the Late, alias Lazy!

 P.S.  Eihän tuo vuosilukukaan heittänyt kuin kolmella.  Menen takaisin komeroon ja itken itseni uneen.