Se hehkui elokuun lopun auringossa jo hieman kellastuneella nurmella kirkkaan oranssisena:  iso, pyöreä peitto.  Tuijotin sitä hämmästyneenä. Miksi se oli tuossa, kaukana rantaviivasta, melkein hongikon reunassa kulottuneella nurmella.

Paitsi, että pieni poika istui keskellä peittoa kädessään punakeltainen muovilaiva, jota pellavapää heilutti edestakaisin ilma-aallokossa kuin sillä matkustaen, yhä uudelleen ja uudelleen, valtameren taakse.  Pojalla oli sinipystyraitaiset uimahousut jalassa ja viettänyt kuluneena kesänä pitkiä jaksoja rannalla, koska oli kovin läpiruskettunut.  Kuten siihen aikaan oli tapana ja terveellistä.

Unohduin tuijottamaan hypnoottista merimatkaa jonnekin pois, poika ei huomioinut minua, niin keskittynyt hän oli.  Tuulenpuuska kohotti pölyä rannalta lennättäen osan viltille asti.  Poika antoi laivan laskeutua ohuen hiekanpölyn päälle:  laiva oli rantautunut.  Hän nousi seisomaan ja osoitti minua sormellaan sanoen jotain.  En ymmärtänyt, mutta poika osoittikin ohitseni rantaan päin.

Järven pinta oli muuttunut tyynen sinisestä idyllistä vihertävän harmaaksi ja levottoman kuohuvaksi rokkapadaksi,  tuulenpuuskat nostattivat rannasta yhä uusia hiekkapilviä korkealle ilmaan,  autojen ovet paukkuivat syyskesän muutamien harvojen ihmisten paetessa päälle hyökyävää rajuilmaa samalla huudellen toisilleen, että ensi kesäkuussa sitten taas tai sään salliessa jos luoja suo, naurun remahdusten hukkuessa reippaisiin kaasupedalien painalluksiin.

Sinisenmustat pilvet olivat hetkessä kattaneet taivaan,  muutama salama löi jo keskellä järveä kuin kokeeksi.  Seisoin kuin yksinäinen toteemi keskellä nurmea sortseissani ja t-paidassani taivaalle tähystellen kädet hieman levällään ja kämmenet avoimina ottamaan vastaan ensimmäisiä sadepisaroita. 

Ei tullut mitään sadepisaroita, vaan pari saavillista vettä heitettiin alas niin äkisti, että olin kaatua.  Ja polvilleni rojahdinkin.  Ja siinä edessäni, selällään, oranssisella huovalla, makasi jo losumärkä pikkupoika.  Kalpeana rusketuksensa alla, silmät ummessa, kasvot rauhallisena kuin nukkuvalla, tai...

Rinta kohoili kuitenkin nopeaan tahtiin ja sormet tuntuivat elävän omaa elämäänsä, oikea etusormi ikään kuin piirtäen kuviota huovan pintaan.  Käärin pojan kiireesti huovan sisään, nostin paketin syliini ja lähdin juoksemaan ylämäkeä liikennekadulle päin.  Sandaalit olin unohtanut jonnekin.  Ja auton tietenkin kotitalliin.  Olinhan lähtenyt vain rantaan pienelle kävelylle.

Kaduilla ei ollut muuta kuin virtaava vesi, ei muuta.  Ei ihmisiä, liikennettä, eikä varsinkaan yhtään taksia.  Kukapa tällä kelillä taksia tarvitsee!  Kämpille oli kilometrin verran.  Sinne oli pakko päästä, varsinkin tämän oudon pojan vuoksi:  tarkistamaan, tarvitaanko ambulanssia tai jotain...

Huopa oli jo niin vettynyt, että käärin sen pojan yltä ja jätin kadulle.  Poika oli varmasti kylmissään, mutta käännyin silti takaisin ja otin huopaa yhdestä kulmasta kiinni vetäen sitä perässäni kuin Tenavien Eppu riepuaan yrittäen toisella kädellä tasapainoilla poikaa olkapäätäni vasten.  Salamat ja jyrinä vuorottelivat niin tiuhaan, että välillä ei taukoja enää erottanut.  Pari paloautoa yritti piipittää metelin keskellä kastelemaan jotain tulipaloa.  Siis tässä sateessa.

Jotenkin vain tuntui siltä, että tässä oudossa kesänäytelmässä sillä isolla, oranssisella huovalla oli oma osansa pojan ohella.  Tosin huopa oli tällä hetkellä tonnin verran hiekkaista kuraa sisältävä anakonda läpimärässä kaupunkiviidakossa.

Lopulta, sateen hakatessa tauotonta rumbaansa, pääsin ulko-ovelle.  Onneksi joku oli odottamassa sateen päätttymistä rappukäytävässä ja piti ovea auki sen aikaa, että pääsin lasteineni sisään.  Sain sentään sanottua, että ainakin tuolla rannalla riittää vettä, että sinne vain sekaan.

Väänsin avaimen konttaisilla sormillani läpimärkien sortsieni pikkutaskusta, humalassakin olin saanut avaimen toimimaan nopeammin.  Lopulta valutimme vettä eteisen lattialle, minä huohottaen kuin vesipuhveli, poika hiljaa ynähdellen.  Anakondan oli jättänyt rappukäytävään vahtiin.

Vain pojan makuuhuoneeseen kuivan petin peittojen suojaan.  Poika avasi silmänsä, kysyin oliko kaikki hyvin, poika nyökkäsi muodostaen huulillaan sanan voda tai jotain.

Niinpä tietysti, janohan tässä kelissä tulee.  Menin keittiiön hakemaan mukiin vettä.

 

J A T K U U . . .