Taivaalta ryöppyävää vettä, rakeita ja rättejä uhmaten vääntäydyin hyvissä ajoissa kauppaan ehtiäkseni ajoissa muikkuhyllylle. Vanhoja ämmiä ei satanut, ne olivat kaikki jo kaupassa sisällä ja vieneet omille kissoilleen kaikki muikkuapajat. Miten ne kerkiävätkin! No, hokasinhan minä lopulta. Kun kaikki tiet vanhusten taloista ja rintamamiestaloista ja ympäristön rivitaloista ovat pelkkää alamäkeä marketin pihaan asti, niin helppohan se on niiden pyöräpotkureiden kanssa hurauttaa hetkessä perille. Paluumatka onkin sitten eri juttu.
Taidankin asettua tuohon lähiristeykseen kalaveron vaatijaksi. Vien mummoilta muikut. Eivät ne läähätykseltään vastustamaankin pysty, kun ylämäkeen joutuvat potkureitaan työntämään.

Ei saanut kissa kalojaan, vaikka oli häntä pystyssä eteisessä odottamassa. Hävetti. Osoittelin märkää paitaani merkiksi siitä, että kaikkeni annoin puolestasi - melkein henkenikin.

Onneksi kissa antoi armon käydä, eikä pahemmin moittinut, vaan söi halukkaasti pussihärkää mehevällä kastikkeella. Me ihmiset tyydyimme lihaliemeen ja ohraleipään. Luulenpa, että ennen vuorokauden vaihtumista minitankkaus on vielä edessä meillä kaikilla.

Kissakin saattaa vielä lähteä yölenkille. Se nauttii suuresti siitä, että lunta ei ole yhtään. Eikä pakkasta.
Joku sentään nauttii. Siitä olemme mekin suunnattoman onnellisia, vaimo ja minä.