Täällä kylällä kuulee nykyisinkin live-hanurimusiikkia. Partainen, ontuva veikkonen, jo vanhuuden partaalla tai elämän kuluttama, on usein virittelemässä metsäkukkia paikallisen ostosparatiisin tienoilla.  Kehitys kehittyy: hän osaa jopa soittaa niin, että sävelkulun voi tunnistaa. Rytmistähän pihahanuritulkinnoissa onkin ihan taiteilijan itsensä tulkinnallaan vastattava.  Hatunreuhkakin on siinä rollaatttorin vieressä muodon vuoksi kupu alaspäin: ei siihen kukaan kolikoita heittele.  Tuttu mieshän se on, eikä mikään Romanian kerjäläinen.  Leikkispäältähän  se hattukin on, rekvisiittana.
Tuli hän tässä taannoin tiellä vastaan ja kysyi tupakkaa.  Se oli viime kesänä, koska silloin vielä poltin. Sattui vielä poikkeuksellisesti olemaan tupakkiaskikin mukana.  Siispä tarjosin.  Tosin en itse polttanut, kun olin huono tien päällä käryyttelemään.  Jäin kumminkin kuuntelemaan miehen elämäntarinaa.
Sanoi olevansa ison talon hulttiopoika, joka oli tehty perinnöttömäksi, mutta taattu kuitenkin tietty vuotuisavustus.  Oli jalkansa rikkonut koulun/kirjaston jyrkässä mäessä talviliukkaalla ja ontui nyt pahasti ja tarvitsi rollaattorinsa.
Ei ole mikään rapajuoppo, enemmän elämäntaiteilija. Kaikkien kanssa puheväleissä - ja hanurikin soi.
Paikkakunnan väkeä, kalustoon kuuluva.  Yksi niistä väriläiskistä, vaikka harmaantunut jo onkin.