Liisan päivänä se meille tuli, ikioma talvemme ja vaalean hämärän vaippa.  Lohduttavampaa kuin pelkkä kuoleman kaltainen pimeys.  Ehkäpä ennen pitkää syysmasennuskin väistyy joulutiukujen tieltä.  Suklaastakin olen luopunut, että mahtuu aikanaan parit kinkkukilot sisuksiin.  Kun vain malttaa ne joulusuklaat jättää ottamatta ja etenkin ostamatta.

Edellisen leipomuksen mennessä susille niin otin uusiksi eilen.  Halusin katsoa, että onko leipojan taito kokonaan kadonnut.  Tällä kertaa meininkinä oli tehdä veteen hiivaleipävehnäjauhoista.  Oli kunnon hiivakin käytössä. Taikinan sekaan paahdoin lisäksi pinjan siemeniä antamaan pientä lisäaromia.  Taikina jäi aika löysäksi.  Jaoin sen kahtia, öljyisillä käsillä vaivaaminen juuri ja juuri onnistui.  Aikani taikinaa kiusattuani se alkoi kiinteytyä sen verran, että sain sen pellille määrättyyn muotoonsa (nostatin sen uunissa kuuma vesikattila allaan, tehokkaan nopea nostatus).

Kahdessasadassa reilut puoli tuntia ja tuotos oli valmis: kaksi komean pyöreää, muhevan näköistä limppusta.
Makupalat osoittivat sen olevan kypsää ja herkullisen hyvää:  itsetuntoni leipojana oli palannut.  Vielä myöhään illalla piti leikata yhdet siivut päällisenään kunnon kerros meijerivoita.  Hyvä oli sitten yö köllötellä ja aamiaista odottaa.