Vaimo on tänä kesänä ruvennut kovin meneväiseksi.  Kohta, kun olimme syöneet, olin pessyt auton ja kissan sata likaista ruokakuppia ulkoa ja asettunut silmät puolivaloilla sohvan nurkaan, niin hän tiedusteli, että mihin mentäisiin?

Siis,  hyvästi torkut.  En olisi halunnut lähteä kävelylle enkä autoajelulle.  Kauppaankaan ei ollut mitään oikeaa asiaa.  Muutaman päivän takaraivossa oli tosin muhinut yksi juttu.  Ja kun sää oli syntisen kaunis, niin sanoinkin hakevani vihreän omenakorin varastosta ja sen menemme sitten yhdessä täyttämään.

Ei muuta kuin tukevat jalkineet jalkaan, lippis päähän ja ulos.  Ensin kävelimme ihmisen tekemää tietä viisikymmentä metriä, kunnes sukelsimme suin päin viidakkoon.  Viidakoilla on tapana sijaita heti teiden vieressä.  Eihän niihin muuten pääsisi ilman norsua.  Eikä meillä ole sellaista pito-ongelmien vuoksi.  Meillä on vain kissa ja sekin oli omilla teillään jossain hornan kuusessa tai siellä päin. 

Tarzanilla oli viidakkoon meno paljon helpompaa, kunhan vain hyppäsi liaaniin roikkumaan ja ulvoi mennessään - oli joka kerta yhtä kauhuissaan.  Olisin ollut minäkin.  Kun ei koskaan tiedä, että onko se liaani toisesta päästään kiinni.  Siksi sillä olikin Diana ikään kuin koeroikkujana. 

Minullakin oli vaimo mukana.  Tosin minä kuljin edellä koepolkijana, kun itse olin jättänyt niittämättä parin kesän heinät ja ruokokasvit ja myös kaikki ne kaksimetriset machetella leikattavat puuvartiset pajupensaat.  Vannoin taas itselleni, että ensi kesänä sitten tulen näille main jo hyvissä ajoin viikate olalle ja laitan sen heilumaan - tietysti siilejä ja ampiaispesiä varoen.  Vaarallisessa viidakossa nääs pitää olla aistit hereillä tai käy vähintään ohraisesti.

Tosin emme tainneet olla ensimmäisiä valkoihoisia päästessämme puiden siimekseen.  Näin heinien seassa pilkistävän jotain valkoista.  Arvelin sitä ensin valkokullaksi, mutta se olikin pullea muovikassi täynnä talousjätettä!  Olin kyllä luvannut eri tahoille luvata vapaan keruuoikeuden, mutta kaatopaikkalupaa en sentään ollut kellekään myöntänyt.  Jos syyllinen olisi ilmaantunut paikalle roskakassi kädessä roikkuen, niin olisi viidakon laki toteutunut siltä seisomalta ilman epäilyksen häivääkään, eikä jälkiä olisi jäänyt.  Vain viidakon kätköihin tukahtunut huudon alku!

Piti tehdä ylimääräinen keikka omalle roskalooralle, ennen kuin pääsimme varsinaisen seikkailun alkuun.  Ikivanha, monihaarainen omenapuu oli tehnyt parhaansa tälläkin kertaa:  omenat olivat upean punaisia ja osa melko kookkaitakin.  Puun yksi haara oli edellisen talven painostuksesta haljennut juurestaan pitkin pituuttaan, mutta ei se ollut yhtään satoa heikentänyt.  Omenapuu on tunnetusti kovapintainen eläjä.  Muistuttaa selvästi meikäläistä, paitsi että tekee komeampaa satoa.  Anteeksi vain, lapseni.  Ainakin värillisempää.

Ihmeen hyvin vaimokin pysyi tolpillaan:  ei langennut kertaakaan.  Tosin jouduin välillä itse tasapainottelemaan kori toisessa kädessä ja vaimoa toisella tukien.  En itsekään langennut, kun piti keskittyä niihin omeniin.

Ei siinä kauan mennytkään, kun kori oli täysi.  Teimme vielä lenkin toisten omenapuiden kuntoa tarkastellen.  Yksi verkolla suojattu nuori puu oli menehtynyt viime talven viimoihin, samoin samana vuonna istutettu luumupuu.  Pidimme niiden kuivuneiden ruumiiden äärellä pienen harmillisuuden hetken ja kompuroimme murheellisena kulkueena takaisin tielle.

Ja sieltähän se Kulkurikin loikkasi perässä.  Oli pedon lailla seurannut meitä kuin musta pantteri tai joku muu kissaeläin. Ja sellainen se tietysti olikin.  Ollen tietysti salaa huolissaan, että selviämmekö - ja kuka sitten hänet syöttää, jos huonosti käy.  Oli nyt ilmiselvästi huojentunut, kun olimme omin jaloin tiellä asti ja johdatti meidät pihaan ilmoittaen samalla olevansa nälkäinen.  Hain sisältä muikkuja ja raksuja, jotka kelpasivat hyvin löytöpalkkioksi.

Varmaan tunnin verran seurustelimme kolmin pihassa nauttien syyskuun kuulaasta ja lämpimähköstä auringosta, kunnes rupesi kahvituttamaan ankarasti.

Vasta kahvin jälkeen lankesimme siihen vanhaan perisyntiin:  rouskuttelemme molemmat sitä makeaa hedelmää eli omenaa.  Kyllä se vesimelonin voittaa, on paljon siistimpää touhua eivätkä siemenetkään leviä pitkin lattiaa.