Siitä taitaa olla parikymmentä vuotta, kun alkukesästä ostimme tämän talon, johon oli remontin jälkeen tarkoitus muuttaa laman alettua heinäkuun alusta.  Samaan aikaan pyörivät kesäteatterin harjoitukset, johon olin antanut houkutella itseni (ei siihen paljon tarvinnut).  Ensi-ilta oli siinä kesä-heinäkuun vaihteessa.

Olin myös kovin innostunut edellisenä talvena rustailemaan tussipiirroksia.  Eräs opisto järjesti kesäisin monenlaisia kursseja ja näyttelyitä.  Siellä oli hyvää seinäpinta-alaa, joten sain varattua itsellenikin tilan ja ajan - alkaen heinäkuun alusta.

Alkoi jo tuntua siltä, että taitavat hommat kasautua.  Aikataulu piti kyllä hyvin teatteriharjoituksineen, remontteineen, tussitöiden kehystämisineen - jopa ansiotyökin meni siinä sivussa.  Pojat olivat hyvänä apuna kesäpoikina työmaalla sekä remonttireiskoina omakotitalossa ja myös muuttovalmisteluissa.

Varsinainen muutto olikin melkoinen hässäkkä.  Onneksi matkaa uuteen paikkaan oli vain kilometri, joten kerralla ei tarvinnut kaikkea siirtää.  Lisäksi saimme yhdeltä ystäväpariskunnalta korvaamatonta apua raskaan kaluston siirrossa.

Muuttoa ja näyttelyn avajaisia edeltänyt yö menikin tussitöiden sijoittelussa alumiinikehyksiinsä (jotka olin hakenut pari päivää aikaisemmin jostain Pieksämäen takaa), kun taas muu perhe pakkasi tavaroita.

Kolmisenkymmentä niitä valmiita tauluja tuli ja aamulla roudasin ne opistoille alkaen ripustaa niitä seinille ilman sen kummenpia kommervenkkejä.  Siellähän oli - kesälomista huolimatta - melkoinen trafiikki kesäkurssien johdosta.  Mm. avioliittoleiriläisiä oli aloittelemassa omaa, viikon kestävää ihmissuhdekurssiansa.

Olin saanut jo suurimman osan tauluista ripustettua, kun joku tuli kuiskaamaan, että pst. tuolla jotkut nostavat taulujasi alas sitä mukaa, kun sinä niitä ripustat. Olin parhaillaan ruokasalin seunastalla, joten kiirehdin opiston aulaan, jossa osa töistäni oli jo asetettu.  Paitsi, että nyt ne olivat lattialla.  Onneksi ehjinä.

Samassa siihen kiiruhtikin opiston rehtori.  Hän kertoi ihmisten tehneen töistäni valituksen. 

- Miksi ihmeessä?

- Heidän mielestään työsi ovat liian rohkeita.

- Mitä helv... ihmettä, ihan tavallisia tussitöitä, ihmisiä maisemassa ja tilanteissa, useat vielä humoristisiä - minun mielestäni.

- Hauskoja ja mukavia kuvia minunkin mielestäni.  Mutta kun monet heistä ovat hyvin herkässä tilassa...

- Minä tässä alan olla pian herkässä tilassa!  Mikä oikeus heillä on repiä taulujani alas ja mistä ne ihmiset ovat ylipäänsä karanneet?

-  He ovat näitä avioliittoleiriläisiä ja saattavat olla yliherkkiä tälläiselle, hm... eroottiselle esillepanolle...

-  Yhdessäkään kuvassa ei kyllä panna ketään eikä esillä ole kuin pukeutumattomia ihmisiä luonnon helmassa.  Minulla on kirjallinen sopimus opiston kanssa ja siitä aion pitää kiinni.

 

Korostan, että opiston rehtori oli erittän fiksu ja korrekti mies ja sillä hetkellä aika ikävässä välikädessä, sillä avioliittoleiriläiset olivat uhanneet lähteä saman tien takaisin ja peruuttaa leirinsä.  Ja sehän olisi ollut melkoinen rahallinen tappio opiston taloudenpidolle.

Tuli siihen sitten leiriläistenkin edustaja, joka kävi kuumana kuin hellankoukku ja uhkaili kaikenlaista.  Itseäni - alkuinnostuksen jälkeen - jo huvitti asian koomisuus, sillä minulla ei ollut taloudellisia etuja ajettavana.

Niinpä suostuin siihen, että näyttelyni alkua siirretään viikolla, että saavat nämä parit avattua gordionin solmunsa, jota kyllä epäilin noilla asenteilla.  Sanoin kyllä ilmoittavani asiasta medialle, koska katsoin tässä tapauksessa poljetun taiteilijan oikeutta vapaaseen ilmaisuun.

Soitin välittömästi naapurikunnan, päivittäin ilmestyvän lehden toimitukseen, josta kohta tulikin mies jutuntekoon.  Ottipa jopa kuvankin, jossa polleilin  opiston pihakaiteeseen nojaillen jäätelötötterö kädessä.  Enkä näyttänyt yhtään sensuroidulta ja loukatulta taiteilijalta.  Itse asiassa en näyttänyt minkäänlaiselta taiteilijalta. Ei edes baskeria päässä.

Juttu olikin sitten seuraavan päivän lehdessä, eihän niitä kunnon juttuja oikein kesäaikaan liiemmin ole.  Nykyisin kyllä, kun on eukonkantoa, suojalkapalloa ja kaikkea muuta mukavaa.

Asia oli sillä klaari, paitsi että seuraavana iltana soitti Ilta-Sanomien toimittaja, joka oli napannut jutun naapurikunnan lehdestä.  Jo kysymykset olivat ärsyttävän provosoivia.  Varsinkin, kun olin juuri tullut teatterin ensi-illan esityksestä ja olin käymässä uudessa kodissamme vain kääntymässä mennäkseni ensi-iltabileisiin.  Oli siis vähän kiire.  Eikä minua edes kiinnostanut esittää Ilta-Sanomien sivuilla marttyyria.  Ammattitaiteilijana olisin varmaan suhtautunut jutun tuomaan  julkisuuteen innostuneemmin - tai sitten en.

Vastailin siis mahdollisimman lyhyesti ja kerroin vain samat tosiasiat, mitkä reportteri jo tiesikin.  Lopuksi hän imoitti jokseenkin vaisusti, että otetaanpa sitten yhteyttä, jos aihetta ilmenee.

Ja minä lähdin saunomaan, syömään ja juomaan.  Hirveästi ei kuitenkaan voinut juoda, koska aamulla piti ruveta purkamaan muuttolaatikoita.

Olihan siellä lehdessä aika raflaava juttu, on se jossain tallessa - ellei hukassa. 

Kaiken kaikkiaan se oli hauska kesä ja laihduttikin melko lailla.  Suosittelen samaa kaikille lievästi ylipainoisille.

Paitsi ei enää minun ikäisilleni!

 

P.S.    Seuraavana kesänä ei k.o. leiriläisä näkynyt opistolla, varmaan saivat solmunsa avattua.