Kunnallisvaalit ovat vasta tulossa, mutta silti menin läpi.  En vaaleista enkä edes kamelina neulansilmän läpi, vaan lääkärin tarkastuksesta (ja poika oli kelvollinen...). 
Jo hyvissä ajoin ennen aamuyhdeksää olin paikallisen terveyskeskuksen penkillä odottamassa omalääkäriä.  Menossa  kärttämään paperia, jonka voisin sitten näyttää poliisin edustajalle.  Joka puolestaan valtuuttaisi minut edelleen kuljettamaan henkilöautoajoneuvoa.

Kumma kyllä tässä vaiheessa rupeaa luulemaan itsessään vaikka minkämoisia auton kuljettamisen estäviä vikoja:  sokeus, kuurous, tajuttomuuskohtaukset, mielen harhaisuus...  Niitähän riittää.  Kumma, jos ei tähän ikään jo edes jotain noista olisi vähintään piilevänä.  Ryöpsähtäisi sitten ilmi kotkankatseisen lekurin armottomassa tuijotuksessa.

Jo pelkkä paidan riisuminen vastaa kolmannen asteen kuulustelua.  Ja kieli muuten kuivassa kitalaessa väräjää malttamattomana valmiina tunnustamaan kaikki salaamani fyysiset ja henkiset vammat, joita olen tähän asti onnistunut piilottelemaan perheeltäni, ystäviltäni ja jopa osin työnantajiltani.

Tietysti ensin verenpaine:  lekuri sanoo pahaenteisen rauhallisesti, että mitataanpa hetken päästä uudelleen.  Melkein slaagi on seurauksena stetoskoopin kuunnellessa lampaan saparon villiä laukkaa rinnassani ja toista selässäni.  Toisen mittauksen aikana helvetin pasuunat soivat korvissani.  Kaulaakin se hivelee syöpäpatteja kai etsiskellen.

"Vähän ovat ylhäällä nuo sykkeet", toteaa mies hieman närkästyneenä siitä, että mitenkäs se elämä on tyllut elettyä kynttilää ja tupakkaa molemmista polttaen ja väkijuomia ilman liikuntaa nauttien sekä pelkkää läskiä syöden, joka jos ei muuten, niin ainakin keskivartalossa näkyy.  Onneksi tupakki on jäänyt puolen kymmentä vuotta sitten vaikka kehkot vieläkin rohisevat ja viimeisestä juoppohullukohtauksestakin on aikaa.

Vastaanottohuone oli äsken vielä pieni koppero, mutta selkä seinää vasten matka näyttääkin aivan liian pitkältä vastapäiseen seinustaan, jossa avonaiset sakaravänkyrät ilkkuvat sumuverhon takana.  Lisäksi katsoa saa vain toisella silmällä kerrallaan.  Enhän minä autoakaan aja yksisilmäisenä.

Sitten lääkäri kuiskaa että kissa toistaen sen kahdesti joka kerta kuuluvammin.  Ihmettelen, että mitä meidän kissa sille kuuluu.  Vasta hetken päästä tajuan siirrytyn kuulotutkimukseen.  Sanon kuulleeni jo eka kerralla.  Lääkäri tuntuu tehneen omat johtopäätöksensä, koska antaa minulle kynän ja paperilehtiön ja käskee piirtämään kellotaulun ja sen sisään viisarit osoittamaan aikaa kymmentä yli yksitoista.  Eikä minulla ole edes kelloa ranteessa, josta voisin luntata,  Jätän taulun numeroimatta ja luovutan taideteoksen takaisin funtsien mielessäni, sattuiko pieni viisari kymmenen kohdalle. 

Lievästi hämmästyneellä äänellä lääkäri toteaa, että nopeastihan se kävi ja ihan oikeinkin vielä. 

Lopulta lääkäri kättelee ja johdattelee minut käteni perässä ovelle päin.

Vasemmassa kädessäni riippuu anelulomake, jonka valtuutuksella voin jatkaa anomusruljanssia poliisin luokse, joka saapuu reilun viikon päästä terveyskeskuksen pihaan pyörillä varustetulla toimistolla.

Pistetäänköhän minut siellä vielä ristikuulusteluun varustettuna käsi-  ja jalkaraudoilla.

Olenhan se kansalainen K.