Kuopus tuli lupauksensa mukaan puolilta päivin ja lähdimme saman tein hommiin.  Sää oli  ihanteellinen:  aurinkoisen kylmä.  Nahkakäsineet käsiin ja toimeen!   Itse toimin sahurina ja Kuopus raijasi puskat pois.  Onneksi oli tontilla tilaa, eikä tarvinnut tilata lava-autoa poiskuljetusta varten.  Tosin semmoinen oksien ja risujen kaatopaikka olisi kyllä löytynyt parin kilometrin päästä. 

Kissa tuli hetken päästä työnjohtajaksi - tapansa mukaan ja seurasi hommiamme koko ajan sopivan etäisyyden päästä.  Kävi se kyllä pari kertaa naukumassa ohjeita ja varoittamassa, ettemme katkaise aidan yläpuolella roikkuvia sähkö- ja puhelinjohtoja. 

Yllättävän korkeiksi orapihlajat olivat kasvaneetkin.  Yksi takertuikin puhelinjohtoihin aika ikävän oloisesti, mutta Kuopus onnistui lopulta sen irroituksessa, kun itselläni selkä kieltäytyi mutkittelusta.  Muutenkin olin muutamaan otteeseen kovilla, kun pienten taukojen jälkeen piti jatkaa hommia.  Älähdysten kanssa se aina kumminkin vertyi.

Muuten homma sujui hyvin, minä katkoin ja Kuopus raahasi.  Ei syksyn kalseus haitannut yhtään.  Kuopus sai yhden piikin tujauksen kämmeneensä, minä selvisi nollakontaktilla.

Kolme tuntia se urakka vei.  Tahti olikin rivakka, kun se työnjohtaja kyyläsi koko ajan.  Lähti sitten työn loputtua mukanamme sisälle naukaistuaan ensin hyväksynnän työllemme.  Kuopus vielä siisti jäljet lehtiharavalla.  Tintit tosin eivät paljon hymyilleet, tikka käväisi sanomatta mitään ja orava sätkätti hetken katolla ihmettelemässä.

Kummasti maisema muuttui.  Tuli äkisti ihan semmoinen aukean paikan pelkotila:  Nyt kaikki näkevät pihaan, apua!  Osoittelevat, huutelevat herjoja ja nauraa räkättävät, että tuommoisia ihmisiäkö siellä asuukin.  Eipä olisi uskonut, puhuuko ne edes suomea. No, jospa ne ensi kesään tottuisivat, ja minä myös.  Jos vielä kesäkuussa pelottaa, niin pitää muuttaa laiskottelupaikka takaisin alapihalle.  Sinne eivät näe kuin taivaan linnut ja helikopterilentäjät.

No täytyy olla vain ihan luontevan oloisesti.  Menen huomenna istumaan pihapenkille uikkareissani ja olen ottavinani aurinkoa, ihan rennosti.  Vaikka sitten sataisi lunta tai räntää.  Luontevuus ennen kaikkea.

Mentiin tosiaan porukalla sisälle, kissa oli aivan uuvuksissa vastuunsa raskaudesta ja painui nahkatuoliin unille.  Me työn raskaan raatajat mätimme höyrävän kuumaa lihakeittoa lautasille, lusikoimme kuin lapiomiehet ja otimme pari kertaa lisääkin.  Maukasta oli, Kuopuskin kehui.  Vaimokin pääsi samaan pöytään ja ihan samoille liemille, vaikka ei käynyt kuin pari kertaa portailla ihmettelemässä.

Selkäkin siinä syödessä alkoi tekeytyä ehommaksi.  Kissa havahtui nälkäänsä vasta parin tunnin kuluttua.  Kuopus vuorasi mahansa lopuksi kourallisella suklaata, soitti vähän kitaraa ja lähtiessään lupasi tulla toisenkin kerran, jos tarvitaan.  Rupesinkin heti miettimään seuraavaa projektia.

Huonomminkin voisi päivänsä viettää!