...hyvältä, kun saa uuden ystävän. Luen ystäviksi kaikki, jotka ovat merkanneet minut. Tervetullut olet sinä, kahdeskymmenesensimmäinen, kuka sitten lienetkin. Olet kuin kauan kadoksissa ollut veli tai sisko.

Velipoika - minua miltei kahdeksan vuotta nuorempi - tolkutti aina pikku känösessa, että olen hänen ainoa veljensä. Ja minä - en pikku känösessä - ärtyneenä ja kiireisenä - että joo joo, tiedetään. Olikos jotain asiaakin?  Tyly tyly tyly. 

Lapsena nukuimme vierekkäisillä peteillä. Joka ilta piti veljeä pitää kädestä, että hän sai unenpäästä kiinni.  Kerran vappuaattona vanhemmilla oli menoa, minulla oli menoa, veli jäi yksin kotiin.

Tulin kotiin ennen vanhempiani (he juhlivat todella harvoin). Veli nukkui olohuoneen sohvalla serpentiinit kaulassa, vappuhuiska sylissä vanhurskaan unta. Itkin omatunto syyttäen, kannoin pikkuveljen laverimme toiselle puoliskolle, pidin häntä kädestä ja ihmettelin ihmisen pahuutta.

Velipoika on sitkeä sissi. Elää edelleen, vaikka maksa reistaa. Hän soittelee pari kertaa viikossa. Minä olen edelleen se jäyhä isoveli, joka antoi pikkuveljen lipruttaa korvanlehtiäni syntymäpäivälahjana.

Isoveli on aina se, joka tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut pikkuveljelleen kyllin hyvä isän korvike, kun isä oli aina töissä - eikä joutanut.