Nimittäin se pyry. Vanhan runon mukaan emojäniksen tiedottamana "tuli pyrynä metsän rajaa" ja "ei meillä pelätä", isä vastas. Sitten putosi haavasta lehti ja miten kävikään. Se runo piti lausua nopeasti ja hengästyneenä tai ei päerjännyt koulun henkisissä kilpailuissa. Niin kuin en pärjännytkään ja opettaja laski suomen kielen numeroa, vaikka oli toista luvannut kun olin ainoana poikana lupautunut kilpaan mukaan. Onneksi kaverit olivat fiksuja, eivätkä jälkeenpäin kiusanneet. Tai sitten pelkäsivät saavansa turpiinsa, kun olin niitä nopeampi ja hyppäsin pisimmälle. En silti olisi oikeasti lyönyt, vähän vain pöllyyttänyt. Kuten tuuli parhaillaan tuolla ikkunan takana tekee. Pöllyyttää uutta lunta entisen päälle tehden aitoa, vanhanajan talvea. Varmaan Amerinkin kurssi nousee lumisateen ja suksikaupan elpymisen myötä. Vaikka juuri tällä hetkellä en suosittele suksikauppaan menoa. Tuonne nousevaan myrään en itse menisi. Vaikka kissa äsken lähtikin, mutta tullee pikapuoliin takaisin muikulle ja päivälevolle. Eilen nimittäin oli kaupassa yksi muikkupakkaus jäljellä, vaikka kävinkin vasta seitsemän maissa. Mummu-uhkailut ovat selvästi tehonneet, jalkakin kesti kohtuullisen hyvin. Tänään se tuntuu melkein terveeltä. Jospa se jalkapöytä ei sitten romahtanutkaan eikä luuvalo ihan vielä iskenyt. Sen puolesta pidän ukkovarvasta pystyssä. Pitäkää tekin, paitsi ulkona. Jos sinne on nyt pakko mennä. Minusta on sangen mukavaa tätä kirjoittaa ja samalla vilkuilla ikkunasta nousevaa keliä. Hyvänolon tunnetta maustaa mukavasti pieni vahingonilo, kun mietin ihmisiä puskemassa päin purevaa vastatuulta ja kasvoille syvähierontaa antavaa lumipiiskausta. Peruutan kumminkin vahingonilon, kun tulee mieleen liikenteessä seikkailevat työmatka-autoilijat. Toivottavasti malttavat sopeuttaa nopeutensa vallitsevan sään mukaiseksi. Ja mieli valppaana, out of there!