Isä siis opiskeli Nikkarilan metsäkoulussa metsäteknikoksi.  Paikka sijaitsi Pieksämäen kauppalan tuntumassa kauniilla, järvien ympäröimällä kannaksella.  Vierailimme siellä monta kertaa viettäen siellä mukavia viikonloppuja.

Saarijärveltä nousimme ensin linjapiilin kyytiin, joka toi meidät mutkaisia ja mäkisiä hiekkateitä pitkin Uuraisten kautta Jyväskylään.  Auton selkänojien takaverkoissa oli aina varalta paperipusseja huonovointisia matkustajia varten.  Varsinkin kuumana kesäpäivänä useampikin matkaaja joutui turvautumaan pussiin.  Se taas toi lisää aromeja muutenkin aina täyden linja-auton tunnelmaan.  Minua eivät hajut, mutkat eivätkä mahanpohjaa kutittavat mäennyppylöiden heijaukset vaivanneet, vaan se oli mahtavaa seikkailua suuressa maailmassa.

Linja-autoasemalta mentiin torin kautta arvokkaan Lyseon rakennuksen ohi ja käännyttiin Asemakadulle, jonka kivettyä jalkakäytävää laskeuduttiin Tawastin kaupan ohi aina juna-asemalle asti ja luukulle ostamaan matkapiletit. Se matkalippu oli semmoinen suorakaiteen muotoinen, tulitikkuaskin pohjan kokoinen lipuke, joka oli helppo hukata taskun pohjalle.  Siihen konnari rouskutti pihdeillään reiät hetipian kun oltiin päästy liikkeelle.  Savu ja pöly kutittivat nenää, ihmiset raahasivat matkatavaroitaan hätäisen oloisina, tärkeät, koppalakkiset miehet ohjasivat laiturilla pieniä, kumipyöräisiä juniaan, jotka olivat täynnä kaikenlaista tavaraa.  Niitä sai tosissaan varoa, etteivät päälle ajaneet.   Äiti sanoi, että junavaunujen istuimet olivat plyyssiä, semmoista arvokasta kangasta.  Vaikkakin yleensä istuimme puupenkeillä, jotka olivat liukkaita.  Isän sisko oli asemalla odottamassa ja se antoi painavan paperipussin evääksi ja sanoi, että syökää sitten junassa ja viekää pari veljellekin.

Katsoin ikkunasta, kun viereiseltä raiteelta lähti juna. Mutta sitten tajusin, että meidän junan allahan kolahti kerran, ja sitten taas.  Paksu savu pöllähti ikkunan ohi, kolke kiihtyi, junan pilli vihelsi kimeästi ja me olimme matkalla isän luo.  Innostuin niin, että söin kolme niitä auringonkultaisia, makeita, mehukkaita ja viipaleiksi irtoavia herkkupaloja, joiden päältä äidin piti ensin ottaa keltainen päällinen pois. Ajattelin, että en enää ikinä syö mitään muuta kuin näitä... appelsiinejä. Kohta kumminkin kaikki tuli ulos yhtenä ryöppynä ja ajattelin, etten koskaan syö enää semmoista ulkomaan myrkkyä.  Monta vuotta menikin, ennen kuin halusin maistaa uudelleen.

Vähän aikaa kolkuteltiin eteenpäin, ja sitten äkkiä säikähdin, kun meni näkö.  Vähän siinä hätäännyin, mutta äiti rauhoitteli, että juna vain sukelsi Pönttövuoren tunneliin.  Että kohta taas tulisi valoisaa.  Niinkuin tulikin.  Minä siinä selitin, että enhän oikeasti säikähtänyt.  Ihmettelin vain, kun junan ääni muuttui äkkiä niin kumisevaksi.  Kuin olisi maan sisään syöksytty.

Taisin siinä sitten nukahtaakin maisemia katsellessa, kun oli noustu ylös aikaisin ja kaikki ne appelsiinit ja pönttövuoret ja oksennukset ja matkantekkoomatkantekkoorytmitykset saivat pään unettumaan.  Mutta äiti sanoi unen läpi, että kohta ollaan Pieksämäelle ja meillä on vielä monta kilometriä käveltävä, ennen kuin ollaan isän luona.

Vaunun kolke olikin hidastunut, se meni jo ihan laiskasti ja ponneton oli veturin vihellyskin ja ajattelin, että miten sitä jaksaa vielä kävelläkin ja varsinkin äidin kävelyä mietin, kun siinä lajissa se oli aika laiska.