Onko se merkki erään ajallisen kynnyksen ylityksestä, kun äkkiä herää vapaaehtoisesti kuuden ja seitsemän välillä. On kurniva nälkä eikä yhtään nukuta, vaikka kuinka etsisi sitä unen pumpuliin viettelevää asentoa. Ei onnistu: tyyny on väärinpäin ja liikaa kuumentunut, varpaat hikoavat ja niitä on pakko tuulettaa peiton ulkopuolella. Kohta niihin vetää kylmää tuulta ja sääret ovat krampin partaalla. Muutamat pikku hommat kasvavat mielikuvissa mahdottomiksi ja pyoritän itseäni kuin porsasta vartaassa. Olen uneton ja on pakko nousta kahvinkeittoon ja syömään ja lehti hakemaan ja kissan kanssa pelaamaan. Vaimo nukkuu pitkään ja kohta en osaa tehdä pimeässä aamussa mitään, koska ei kiinnosta tehdä mitään.

Kun on tottunut tekemään kaiken illalla: lukemaan, katsomaan teeveetä, kirjoittamaan, puuhailemaan. Mutta sen sijaan kahdeksalta illalla olen jo reporanka petiin. En kuitenkaan mene, vaan nuokun sohvalla ja heräilen hetkittäin tolkuilleni, kun aukinainen toosa tai vaimo tai kissa kohdistaa huomionsa minuun. Kymmenen pintaan piristyn sen verran, että katson uutisia, rähjään vaimolle ja viheltelen kissaa rapuilla kylmissäni. Ja piristyn lisää ja jaksan surffailla blogistaniassa, ehkä jotain vuodattaakin.

Olen varmaan tulossa vanhaksi höppänäksi ukoksi. Kunhan köpeleksin omia aikojani ja höpötän itsekseni. Puuttuu enää se, että pyrin takaisin työelämään - aikani kuluksi ja päteäkseni edes jossakin. Kaikki on selvästi turhautumisen ja hölmöytymisen merkkejä.

Ainoa toivo tässä on kevään tulo: pääsee puutarhaan maata kaivelemaan. Jos viitsii ja jaksaa ja kykenee kilpailemaan ylivirkeän kevätluonnon kanssa. Niittämään vuohenputket nurin, ennen kuin ne armollisesti peittävät minut suojiinsa.

Kissa kumminkin tulee siihen vierelle naukumaan: "Äkkiä kaupasta muikkuja minulle ja maitoa kuppiin raksujen lisäksi, ylös siitä kuolemasta niinkuin olisit jo!"  Vaimokin tarvitsee peräänkatsojaa.

Pakko, mikä pakko.  Ei sitä masentunutkaan loppuelämäänsä viitsi olla. Kun kerran vain täällä eletään. Eikä todennäköisesti  toista tilaisuutta saa.  Ja jos saakin, niin osaako sitä leiviskäänsä sen paremmin hoitaa.