Minusta on varmaan huomaamatta jalostunut hengen jättiläinen, kun normaalin seikkailu- ja rymistelyunen sijasta näin viime yönä aidon kulttuuriunen.

Olin julkaisemassa runokokoelmaa. Sivupohjaa suunnitellessani sattui eteeni Hannu Väisäsen väriharjoitelma tai suttupaperi, johon hän oli pensseleitään puhdistanut. Siinä oli kuitenkin toisiinsa sointuvat, hillityt värit (unet ovat siis värillisiä, ainakin nämä hienompilaatuiset ja kunnolla kalustetut). Parantelin jälkeä erottelemalla väriplänttejä toisistaa ohuin lyijykynäviivoin.  Tuloksena oli ryhdikäs, pystysuoraan lohkottua graniitikalliota muistuttava kokonaisuus.  Se kelpasi hyvin pohjaksi, runotekstin sijoitin sivun vasempaan laitaan. Kirjaimet olivat koostuneet murenevan kiven pikkupaloista muodostaen kallion kosteaan pintaan auringon valoilla ja varjoilla leikkivän elävän tekstipinnan.  Minusta sivu oli todella hieno kokonaisuus.

Hannu Väisänen oli tyystin toista mieltä. Hän ilmoitti minun syyllistyneen kuvansa manipulointiin, varkauteen ja arvokkaan maalauksensa turmelemiseen.  Tietysti jompi kumpi valppaista iltapäivälehdistä tarttui heti syytökseen ja revitti heti aamutuimaan komeat lööpit saaden lukijoita jonoksi asti.  Yritin puolustella itseäni selittelemällä suttupaperiteoriaani ja siinä esiintyviä vähäisiä lyijykynän jälkiä. Mielestäni roskiksesta löydettyä ei tekijänoikeus suojannut.  Eli homma meni juridiseksi ja siis kalliiksi ainakin minulle.

Hetkeksi uneen liittyi kirjallinen sivujuonne, jossa Väisänen heitteli minua pienillä kivillä saapasnahkatornistaan ja minä haukkua räksytin takaisin suomenpystykorvana. (Pakkoko siihen on vielä Aleksis Kivikin vetää mukaan! Lat.huom.)

Nokittelu vaan jatkui Väisäsen ja minun välilläni ja tunsin olevani heikoilla. Eikä kukaan edes maininnut sanaakaan runoistani. Kun vilkaisin netistä laatimaani sivua, siitä olikin kiviteksti varissut kallion juurelle muodostaen vain pienen kohouman.  Eihän yhdessä runossa ole paljon materiaalia - eikä minun kirjoittamassani  paljon sisältöäkään, mietin surkeana.   Lehti revitteli otsikoita, Väisänen iski minulle silmää tornistaan  siihen  tyyliin,  että  tämä vain lisää  myyntiä.

Minä jäin miettimään, että mitä ihmeen myyntiä! Eihän minulla ollut edes sitä  runoa, ainoastaan suttupaperi, joka oli Hannu Väisäsen tekemä. Senkin olin pilannut vetelemällä siihen lyijykynäviivoja.

Kehuin sentään Väisäsen kahta kirjaa. Totesin lopuksi piikikkäästi, että Vanikanpalat luettuani olin herännyt vuoteestani näkkileivän murusten kutittessa ihoani. Vein lakanan pyykkinarulle tuulettumaan, otin siitä valokuvan: uusi sivupohja  runokokoelmaani. Piti ainoastaan keksiä uudet runot, kun en entisistä muistanut sanaakaan.

Sekin vielä. Kyllä taiteilijan elämä on vaikeaa! Varsinkin unielämä. En kyllä ikinä rupea ainakaan taiteilijaksi.  Ampukaa, jos yritänkään!