Katsoin äsken Subilta kahdeksan vuotta sitten sattuneet New Yorkin kaksoistornien terrori-iskujen dokumenttia.  Aina se tuntuu yhtä järkyttävältä ja turhalta ihmishenkien tuhlaamiselta.

Toki tiedän, ettei se olisi ollut läheskään yhtä shokeeraavaa, ellei se olisi tullut suorana lähetyksenä.  Mielikuvitus ei olisi riittänyt todentamaan niitä tapahtumia, jos ne olisi lukenut lehdistä.  Olisi ollut helppo lukea lehdestä, että vajaat kolmetuhatta kuollutta.  Että sattuuhan sitä ulkomailla.  Etenkin, jos se olisi sattunut jossain Afrikassa tai Aasiassa, että siellähän sitä porukkaa joutaa kuolemaan, kun niitä muutenkin on niin paljon ja joka paikka täynnä ja köyhiäkin ovat.  Olisin muodon vuoksi kauhistellut ja pian kääntänyt urheilusivulle, jossa kotijoukkueen tappio olisi heilauttanut mielenrauhaa paljon enemmän.

Sinä päivänä tulin töistä.  Mitään ihmeempää ei ollut tapahtunut, rutiinipäivä.  Vaimo istui tavalliseen tapaansa keittiön pöydän ääressä katsellen pieniruutuista televisiota, jonka olin hankkinut päivittäisten hömppäohjelmien katselua varten, jotta itse voisin katsella rauhassa viiden uutisia ja muita päivän reaalijuttuja olohuoneen telkusta.

Vilkaisin ruutua, jossa näytti menevän jonkinlainen Palava Torni elokuvaversio.  Se ei näyttänyt oikein hömppäviihteeltä ja kysyinkin vaimolta, että meneekö siellä joku elokuva tai fiktiivinen dokumentti.  Hän vain osoitteli sormella, että siihen törmäsi lentokone.  Niinpä niin, arvelin, mutta jäin katsomaan, kun maisema näytti jotenkin tutulta.

Äkkiä tajusin, että siellä tapahtuukin oikeasti kauheita.  Liekit loimusivat, paksu savu levisi ympäristöön liian aidon näköisenä, ihmiset tuijottivat kaduilla kerroksiin kauhistuneen ja epäuskoisen näköisinä. 

Hetken päästä kuvaruutuun vilahti toinen jumbojetti, lävisti viereisen tornin kuin hidastetussa filmissä.  Tajusin, että tällä hetkellä siellä kuolee joukoittain ihmisiä, jotka ovat vasta aloittaneet työpäivänsä kaikessa rauhassa.  Eikä kukaan mahda asialle mitään.

Niin monille ihmisille se merkitsi kirjaimellisesti maailman loppua.  Miten pahalta tuntui nähdä ihmisten hyppäävän ikkunoista pitkään pudotukseen, kun kerosiinilieskat jo polttivat heidän ihoaan. Miten pahalta tuntui katsoa sitä kaikkea, kun tiesi, että kaikki se tapahtuu tässä ja nyt ja ihmisten kauhu, tuska ja kuolema näytetään ikään kuin hyvin kirjoitettuna draamana.

Tuntui siltä, että mielen sopukoissa piilevä sensaation nälkäisyys oli saanut yliannostuksen.  Vielä mitä!  Avasin olohuoneen suuriruutuisen television, jotta näkisin paremmin.  Olin kuin sadun paha susi, joka ahnehti silmillään ja korvillaan yhä enemmän saadakseen kohta mahansa täyteen.

Kun katsoin tämän illan myöhäisohjelmaa, niin tunsin häpeää:  pitikö se taas katsoa ja todeta, ettei onneksi kukaan heistä ollut edes tuttu. Ja jos olisi ollut, niin siitähän olisi juttua riittänyt vaikka blogiin.