Kun lamppu palaa, niin se tietysti valaisee.  Vaikka tähän aikaan vuodesta päivä on merkittävän pitkä, niin kuuden tienoilla piti olohuoneeseenkin sytyttää kattovalo palamaan.  Mutta minuutin palettuuaan se paloi, eikä enää valaissut.

Kohta kissa halusi ulos.  Päästin, ulkonakin oli sen verran hämärää, että napsautin ulkovalon palamaan - ja sekin paloi.  Eteisen kattovalo on palanut jo pari kuukautta sitten, mutta sen vaihtaminen on niin kirotuttavan hankala juttu, että siihen tulee valo vasta sitten, kun olen ostanut sopivan roikkulampun, eikä tarvitse kiivetä talousjakkaralle ja kuolettaa käsiänsä pieniä, piilossa olevia ruuveja irrotellen.

Toistaiseksi on tyytyminen peilipöydällä nököttävään romanttisen varjoisaan pöytälamppuun.  Ulos lähtiessä peilistä katsoo vähintään Clark Gable viimeisestä elokuvastaan (jonka jälkeen se heti kuolikin Marilyn Monroe -yliannostukseen).  Silläkös olenkin nykyisin täynnä itsetuntoa postilaatikolle lähtiessäni.  Aurinkoisella säällä tosin harhakuva häipyy ihmetellessäni kasapanoksen näköistä varjoani.  Sillä semmoisen varjon heittäjä ei voi olla kovin häävi itsekään.

Velipoika sanoi kerran pienenä jostain ihmisestä, että onpa häävin näköinen.  Yhtä hämärä ilmaus kuin se, että lamppu palaa.  Pitää ostaa huomenna uusia, ennen kuin kaikki lamput palavat.  Jaksaisivat palaa edes siihen saakka.