Noilla parilla aloitussanalla on pidetty miljoonia omahyväisiä ja liian pitkiä puheita maailman sivu.  Jos en olisi itse niin omahyväinen, niin en olisi edes aloittanut, vaan pitänyt ajatukset päässäni ja mennyt peiton alle uinumaan.  Mutta sormet alkoivat syyhytä, vaikka aivoissa ei mikään liikkunutkaan - ainakaan kirjoituksella ikuistamisen arvoisesti.  Mutta maailma on niin täynnä tyhjänpäiväistä tekstiä ja puhetta, että antaa tulla sekaan vähän lisää.
Vanhemmiten olen oppinut vieraammassakin seurassa ylläpitämään sitä pikkupuhetta, smalltalkia.  Nuorena se oli väkisin väkertämistä.  Lapsuuden kotona huomautettiin helposti, että tuossa se aleksiskivi taas istuu ja miettii.  Ja minä huomauttelin yhtä helposti, jos äiti tai isä aloittivat saman asian puhumista kolmannen kerran samana päivänä.  Minusta se oli turhaa ääntelyä ja urahdinkin, että sinä sanoit sen jo.  Se taas aiheutti ärtymystä sanojassa, varsinkin äidissä, joka oli aikamoinen höpöttäjä.
Ei silti, meillä oli äidin kanssa mukavat välit.  Parhaimmat hetket olivat ne, kun tulin kahden, kolmen aikaan koulusta ja äiti odotti siellä puhekaveria (kotiäiti kun oli).  Velipoika oli yleensä pihalla muiden pikkukersojen kanssa (suuret ikäluokat), äiti kiehautti kahvit ihan vain meille kahdelle, leikkasi leipomastaan pullapitkosta tuhdit siivut ja sitten kastettiin pullaa ja puhuttiin mukavia siinä keittiön pöydän ääressä.  Olihan tietysti Raksu seuranamme (lassie), jolle piti laittaa pullapala kuonon päälle ja sormi sojossa antaa sitten lupa keikauttaa se suihinsa.  Siinä tuli sitten kerrottua omista tyttöasioistaan.  Ihan kuin kavereita olisi oltu.  Isän suhteen oli aina pieni varaus, vaikka hän oli kaikin puolin kunnollinen ja jopa ystävällinen heppu.  No, sana heppu on hieman ironinen ilmaisu, koska sodan haavoittamalla miehellä oli kumminkin vahva auktoriteettiusko kasvatusasioissa (teititteli omia vanhempiaan).

Se lämminhenkinen kahvituokio päättyi yleensä isän töistätuloon.  Äiti alkoi esittää siinä siunaamassa työn paljouden rasittamaa perheenäitiä, joka oli pessyt ja siivonnut, pyykännyt ja leiponut ja vaikka mitä ja särki ja kolotti joka paikkaa, että sohvalle kohta pitää pitkälleen mennä.  Isä kuunteli kärsivällisesti, kunnes liturgia päättyi.  Sitten isä ja äiti joivat pullakahvit ennen ruokailua.  Minä vetäydyin lukemaan läksyjä tai lähdin kavereita tapaamaan, velikin tuli siihen hänkläämään.  Ja perhe eli tavallaan sitä viisikymmenlukuaan.