Pelotti mennä sinne.  Kuusten oksat kurottelivat salaisuuksiaan maantien ojan yli melkein tielle asti.  Kauempana kuusikon sisällä poika oli talvella nähnyt yksinäisen valon muuten pimeässä illassa.  Siellä asui se erakko.  Sippolan pojat olivat puhuneet, että se oli vanhapoika ja ihmisarka, kun se oli niin ruma, että häpesi näyttäytyä ihmisten ilmoilla.  Oli se kumminkin Sippolassa käynyt.  Istui tuvan seinustan penkillä kyynärpäät polviin nojaten, pää painuksissa kommentoiden sieltä piilostaan toisten puheita. Tukka oli kuin sateen lakoonnuttama ohrapelto leveän kouran välillä haroessa sitä entistä sekaisemmaksi.  Pienet, hailakansiniset silmät vilkuilivat harjanteisten kulmien alta muita tuvassa olijoita ja lukkiutuivat sitten poikaan, joka punastui huomatessaan tulleensa yllätetyksi tuijottamisesta.  Äiti oli aina kieltänyt tuijottamasta ihmisiä, varsinkin jos heillä oli joku vamma tai olivat vain muuten rumia.  Mutta ei erakko ollut pojan mielestä ollut ollenkaan ruma, vaan semmoinen metsän peikko, samanlainen kuin satukirjoissa.  Ei yhtään pelottava.

Nyt kuitenkin vähän pelotti.  Äiti houkutteli, että tule perässä ja oli samassa jo niin oksien suojassa, että vain pohkeet näkyivät.  Kuusien latvat suhisivat varoituksiaan, mutta ei äiti niistä mitään ymmärtänyt vaan oli jo kokonaan metsän nielemä.  Vain harmistunut ääni kuului vaimeana:  Odota sitten siellä pölyisellä tiellä ja huuda kovaa, jos tulee desantteja.  Kylmät väreet aaltoilivat päästä varpaisiin ja takaisin.  Desantit!  Sippolan pappa oli vasta puhunut sodan loppumisesta ja kaikenlaisista kulkijoista, joista ei aina tiennyt, vaikka olisivat olleet desantteja.  Poika loikkasi kiireesti ojan yli kuusten suojaan; syököön sitten vaikka pannahinen, kunhan ei vihulainen pääse ampumaan konepistoolillaan.  Poika muisti isän kertoneen hänellä olleen sodassa konepistooli, mutta ei ollut ketään tappanut, paitsi tietysti vihollisia.

Ei ollut sentään äiti poikaansa jättänyt.  Tuntui turvalliselta tarttua äidin käteen metsän hämärässä ja humisevassa hiljaisuudessa.  Tuoksui pihkalle ja puhtaalle.  Poika aivasti maantien pölyt nenästään.  Havunneulaspolku vaimensi askelten äänet.  Muurahaisarmeijat marssivat tiheinä laumoina polkua pitkin ja poika yritti olla astumatta niiden päälle.  Hetken päästä äiti osoitti viettävään rinteeseen polun vasemmalle puolelle:  Katsopa, kuinka kaunisrunkoisia koivuja.  Ja komeita, salaperäisiä saniaisia.  Mennäänkö sinne?

Poika irrotti otteensa äidin kädestä, ryntäsi saniaisten sekaan keskelle Mustanaamion seikkailua.  Hero hirnahti aivan lähellä, Hero haukahti varoitukseksi pygmeistä, jotka olivat sotajalalla jousineen ja nuolineen.  Poika hiipi hiljaa vain saniaisten kahistessa vaimeasti.  Sitten kuului surkea voihkaisu.  Voi ei, Diana oli joutunut vaikeuksiin.  Hän tarvitsi miehistä apua ja voimaa ja pian sittenkin!

Ai, se olikin äiti, joka huhuili poikaa juomaan.  Suu olikin jo karhean kuiva ja kaipasi kostuketta.  Läheltä kuuluikin vaimeaa solinaa ja pian poika erottikin kirkkaana päilyvän lähteen.  Siinä äiti jo ojensikin kuorittuun oksanpätkään kiinnitettyä tuohilippoa ja poika joi monta lipollista niin, että mahanahka soi jo piukeana.  Että olikin kylmää ja hyvän makuista.  Melkein parempaa kuin se kirkonkylän matkahuollon omenalimpsa.
                                                                    * * *


Mies havahtui tuijottamasta avoimeen jääkaappiin.  Tuossahan se vissypullo olikin, ovihyllyllä.  Mitenkäs sitä ennen mainostettiinkaan.  Jotenkin, että Launeen kirkasta lähdevettä.  Miehelle vissy oli sama kuin Sippolan tuohenmakuinen lähdevesi.  Mies avasi pullon, otti hiilihappoisen kulauksen niin, että poskilihaksia kiristi ja kertoi vaimolleen tarinan äidistä, pienestä pojasta ja mesivedestä.