Nyt saattaisi olla hauskaakin.  Saisi ravintolaruokaa, seurustelisi muutaman sukulaisen kanssa, iisitoolkkia ventovieraiden kanssa, haikailua menneistä vuosista ja arvelua tulevista tasavuosia täyttävän isännän kanssa.
Sitten kotiinajelua märän asfaltin kiilteessä kesäillan hämärässä toteamuksella: olihan se kiva tapailla ihmisiäkin!
Mutta ei kun ei!  Nousin aamulla ylös ihan aikanaan vain vähän tympiessä juhliin lähtö.  Vaimo jatkoi sikeitä uniaan.  Keitin kahvit, tein muutaman kauraleivän tonnikalaa päällyksenään, hain lehdet, toivotimme kissan kanssa huomenet ja annoin hänellekin aamuraksut.  Levitin lehden pöydälle ja siinä ryystäessä ja mussuttaessa syvennyin maailman otsikoihin:  ei kunnon katastrofeja, normaalia sotaa ja yhteenajoja ja rattijuoppoja ja automainoksia ja ajatuksentynkiä omassa päässä,  WC-istunto ja aamutupakka ulkona kissaa silitellen, joka olikin aamurapsutuksia vailla.  Sitä ennen kurkistin makuuhuoneen ovelta hämärään ja sanoin tapani mukaan, että siellä olis kahvia ja leipää.  Joku laiha, harmaahiuksinen naisihminen sieltä kurkkikin silmät sirrillään äännähtäen ymmärryksen merkiksi.
Istuin kaikessa rauhassa terassilla auringon valaistessa mustien pilvilauttojen ja puiden lehvästöjen välistä aamukosteaa maastoa.  Kissa asettua makuulle silitysetäisyydelle vaatien jakamatonta huomiota.  Matkaan lähtö kaiversi mielessä, eikä kyseessä ollut matka Timbuktuun vaan lyhyt luikaus reilun 50 km:n päähän.  Silti se rasitti jo nyt, vaikka tiesin, että varmaan olisi ihan mukavaa.
Lopulta vääntäydyin takaisin sisälle hakemaan kissalle lisäravintoa, kun pelkät raksut eivät olleet riittänetkään.  Siinä sain taas pelattua aikaa niin paljon, että lopulta, kun piti oikeasti ajatella matkalle valmistautumista, aika olikin jo kiitänyt lähelle puolta päivää.  Kysyin varovasti vaimolta, että meinasitkos sinne syntymäpäiville?  Vaimo siihen, ettei hän oikein tiijä, näytti väsyneeltä haukaten palan leivästään.  Minä näpeästi, että vai niin, en sitten minäkään, kun lähtövalmiina pitäisi olla jo vajaan tunnin kuluttua, etkä ole pesullakaan vielä käynyt!
Näin sain kätevästi vieritettyä syyn vaimon hennoille harteille.  Kyllähän minä, mutta kun tuo etanavaimo, enkä minäkään sitten yksin viitsi.

On se ihanaa, kun on vaimo jonka syyksi voi laittaa milloin mitäkin.  Kun ei itse viitsi eikä jaksa.  Jos erakoksi rupeaa, pitää olla erakko oikein kunnolla.

Hyvää syntymäpäivää, Pekka.  Saat lahjasi, jos tulet käymään. (Joo, se varmaan arvaa, että se on minun maalaamani taulu, tällä kertaa el Toro.)