Joku korkeampi voima on siirtänyt minut yövuoroon.  Varsinkin näin sunnuntai-iltana se on nautinnollista, kun ei tarvitse miettiä huru-ukon maanantai-aamua.  Sen verran on mukava herätä kuuden, puoliseitsemän aikaan, että voi todeta sateen ropinan ruosteisella peltikatolla, kääntää kylkeä ikäänkuin hakeutuen parempiin uniasentoihin ja antaa vapaassa pudotuksessa mennä niin kauan kuin unta piisaa.  Eikä enää ole edes huono omatunto hukkaan heitetystä päivästä - jatketaan hölmöläisen peittoa yöstä.  Kissakin on  sopeutunut tähän eläkeläisrytmiin.  Töissä ollessani se varautui uloslähtöön varttia vaille seitsemän, oli sitten vuodenaika tai keli mikä tahansa. Nykyisin se koisaa melkein miten pitkään tahansa - siis näillä pahoilla keleillä - kesällä se tuli puolilta päivin kotiin kyselemään syömistä.
No joo, se on se ikuinen hätä ja kiire.  Vaimo halusi sänkyyn ja kissa ulos - se piti saattaa, vaimo meni ihan itse.  Mitäpä se minulla siellä tekisikään.  Lähikontaktit ovat enempi semmoisia muksauksia, että kuorsaa vähän hiljempaa, kun tässä metelissä ei enää omaa kuorsaustaan kuule.
Tosiasiassa, kun vaimo oli aika pitkään sairaalassa aivoverenvuoden takia, leikattiin ja kaikkea, niin heräilin monesti vaimon ääneen, kun se minun nimeni mainitsi.  Oli vähän aikaa yksinäinen ja aavemainen olo ja aamulla piti heti soittaa, että miten siellä menee.  Onneksi meni aina vaan paremmin, pääsi kotiin vähän huonomuistisena niin että minun piti opetella muistamaan asioita, nimiä, syntymäpäiviä ja viikonpäiviä.  Ruokaa osasin laittaa jo niiltä ajoilta, kun molemmat oltiin työn orjia ja lapsiakin piti ruokkia, kun ei koulussa sapuska kelvannut ja kavereineen tyhjentivät jääkaapin niin että sitäkin piti olla alvariinsa täyttämässä.  Kerran esikoinen oli yhden papin pojan kanssa maistellut hyvin kallista konjakkiani, jota hädin tuskin olin itsekään raaskinut nenällä haistaa.  Siitä olen kitkerä vieläkin, eikä kumpikaan ole tilalle tuonut, vaikka siitä on jo ainakin 25 vuotta.  Ei, vaikka viinan hinta on laskenutkin ja kohta on liian myöhäistä, kun se taas nousee ja Viroonkin on turhan pitkä matka, muutenkin naurettavaa rahdata rekkalastia pienellä kärryllä.
Kävihän se papin poika joku kesä sitten juomassa minun vadelmaviiniäni - tosin kutsun perästä.  Kovasti kehui minua mukavaksi isäksi pojalleen samalla hivuttaen pikariansa minuun päin.  Täytinkin sen muutaman kerran, mutta sitten sanoin tarjoilun loppuvan ja poika lähti äitinsä kotiin kai hiukkasen horjuen.
En ole vuoteen kotiviiniä tehnytkään, kun se on vaimon ja minun mielestä turhankin hyvää ja samalla hupaa.  Pitäisiköhän laittaa satsi tulemaan, kun on kuukauden päästä synttärit meillä molemmilla.  Vieraita ainakin riittäisi, jos tieto leviäisi.
On se niin hiljaista, vaimo nukkui saman tein sänkyyn mentyään - että ei täällä ole unenlahjoista kiinni, kone hurraa hiljaa välillä raksahtaen omia aatoksiaan, kissaakin pitää kohta katsoa, josko se haluaisi pois kylmästä.  Samalla pitää vielä tarkistaa siilien ruokatilanne ja viimeöisen kissateinin näkyvyys.

Eiköhän se yövuorokin kohta ole loppu ja tulee vuoteeseen hoppu.