Tiedättehän, ne vatsastapuhujat.  Niitä katsellessa ei oikein tiedä, katsoisiko puhujan suuhun, ettei se vain heilu, vai nuken suuhun, että se heiluu synkroonissa sen oikean puhujan kanssa.  Sen jälkeen silmät ovat vuorokauden kierot ja eestaas vilkkuvat.
Tuli vaan mieleen, kun mahaani on muuttanut pieni vatsastapuhuja.  Se puhkuu ja porisee, puhuu vähän sekavia, on vähän aikaa mietteissään ja pörisee sitten kumeasti kuin Harley Davidson.  Melkoinen imitaattori.  Maatessani päivällä ulkona sohvalla yritin saada siihen kontaktia.  Juttelin niitä näitä, ihan tavallisia juttuja, säästä ja taivaan väristä, Päijänteen liplan-laplan-laineista, tuulen vienosta huminasta lintujen koipien välistä, kuun kierrosta, naiskäsiteyksestäni, miehisestä miehestä contra meikäläinen, Schopenhauerin ja Hegelin filosofioiden samankaltaisuuksista ja eroista, Marilynin rinnoista ja Kalifornian kuvernöörin vastaavien pienenemisestä sekä muista pikku juolahduksista.
Ei se oikein tarttunut mihinkään aiheeseen: murahteli omiaan, tuntui haukottelevan varsinkin Hegelin kohdalla, pärryytteli ja pörryytteli jopa ylenkatseellisesti.  Kyllästyi lopulta ja ajoi minut sisälle vessaan.
Mutta ei se pois tullut, vaikka ei mitään puhunutkaan.  Tunsin sen painavana möykkynä palleani alapuolella.
Pikkuhiljaa aloin pelätä, että se saattaa potkaista.  Muistuttaahan vatsani aika tavalla sellaista esinettä, jota isot, rotevat miehet potkivat sinne tänne pitkin vihreätä kenttää.  Olenhan jopa omin silmin nähnyt taopauksia, joissa isoa, pyöreätä mahaa on potkaistu sisältäpäin niin, että ulkonahkaan on tullut selvä kuhmu.
Jos näin onnettomasti käy, on kai pakko ajaa nopeasti lähimmälle isyyspoliklinikalle.  Kai semmoinen löytyy, näin tasa-arvon aikaan.  Jos ei, niin kesken menee.