Nuoret vaahterat roikottavat vettyneitä oksiaan ikkunan takana. Yksi, muita pitempi, melkein kutittaa ikkunan pintaa. Kohta ikkuna puhkeaa makeaan nauruun, sellaiseen aika hillittömään ja kramppaavaan.  Sitten pitää soittaa ikkunafirmaan, että tulkaa vaihtamaan semmoinen. joka kestää vaahteran kutituksen saamatta kramppikohtausta.  Ja sitten firman henkilöä naurattaa kovin, vaikka minua ei yhtään. Ei takuu eikä vakuutus korvaa nauruhalvauksen saanutta ruutua.  Ties vaikka nauru siitä tarttuisi muihinkin talomme samanikäisiin ikkunoihin.  Siitä se vasta ilotulitus laukeaisi ja talossa olisi ilon murtamia ihmisiäkin ja kissa kastuisi tässä kaatosateessa.  Mikään ei taas ole niin surullinen näky kuin uitettu kissa.

Tai on vielä surullisempikin näky:  jäteöljyssä uitettu kissa.  Olen siitä aikaisemminkin kirjoittanut.  Ei silloin paljon kissaakaan naurattanut.  Ei pistänyt hanttiinkaan, kun sitä pestessä meni yksi lauantain vastainen yö.  Siinä meni puoli pulloa tiskiainetta ja pari pulloa kotiviiniä.  Viinillä huuhdottiin omia sisuskaluja ja hermoja. Lauantaipäivä olikin aika hiljainen tässä talossa.  No, se on historiaa.

Näin hämäränä sadekautena on mukava antaa muistojen ja mielikuvituksen lentää.  Ehkäpä laiskan letkeästi, mutta kumminkin.  Varmaan esikoisenkin on hyvä laatia romaaniaan, kun eivät mitkään rantahoukutukset vie eivätkä huviajelut houkuta.  Itse oli pakko käydä kylällä pankkiasioilla.  Yläpäätä kyllä suojasi varjo, mutta kengät kastuivat.  Kun ei koskaan muista, että keskustan asfaltilla ei sade pääse piiloon, vaan virtailee valtoimenaan ihmisten kenkien sisään ja ulos.  Tapahtuu ns. läpivirtaus ja rytmikäs kengänpohjien läpsytys eli kengänpohjablues.

Niin, että lähdenkin tästä säveltämään.  Missäs se bluesharppu olikaan?  Vaimo?  Mitä, että tiskissä...