Mistäpä muualta kuin kaupasta olin eilen, illansuussa tulossa. Oli jo pimeää, lumimaisema hehkui katulamppujen valossa. Talomme ohittava tienpätkäkin oli lumen peitossa. Onhan se hiekkapohjainen ja vähän liikennöity. Pääosin vain tien varren seitsemän omakotitaloa käyttävät sitä autoliikenteeseen. Rauhallinen tien pätkä, ainoastaan kesäiset mopopärryyttelijät saavat hetkittäin niskavillat nousemaan eestaas ajelullaan. Yhtäkään en ole vielä päässyt kurmuuttamaan.
Olin jo pyöräkassini kanssa loppusuoralla, kun näin talomme kohdalla mustan hahmon etenevän tietä pitkin poispäin, mutkitellen, pysähdellen. Kaukaa katsoen ei oikein saanut lajista selvää, mutta sitten heilahti tuuhea häntä: tuttu Kulkurin hännän letkaus. Sitten eteneminen pysähtyi ja lumi alkoi pöllytä kuin aura-auton sivulla. Jätin kauppakassin pihapolun kohdalle, kipitin eteenpäin ja komensin kissaa, että `paikka`!  Sitä se yleensä uskoi, vaikka kumpikaan meistä ei ole käynyt koirakoulua.  Ja paikallaan Kulkuri pysyikin, mutta sen edessä makasi valkoinen hahmo, joka vaivoin erottui yhtä valkoisesta lumesta. Tuli mieleen jänis. Oliko se saanut kiinni ja tappanut jäniksen? Pääsin vierelle ja siinä makasi matalana aivan valkoinen kissa, joka näytti onneksi olevan elossa ja päällisin puolin ehjä. Ja Kulkuri murisi sille kuin pieni leijona, kun nappasin sen syliini. Toinen lähti paikalta kuin valkea salama. Tappelupukari alistui syliin, mutta ei vaikuttanut mitenkään onnelliselta asioiden saamasta käänteestä. Kotiin mennessä motkotin sille reviirien rajoista ja pienten, valkoisten kissojen kohtelusta. Selitin ensinnäkin sen, että olimme yleisellä tiellä eikä sen omalla reviirillä, vaikka tie kulkikin pitkän matkaa tonttimme rajaa pitkin. Toiseksi, kun melkein kokonaan musta kissa (pahis) peittoaa pienempää, viattoman valkoista kissaa, niin on aivan selvää millä puolella mahdollisen katsojan sympatiat ovat. Onneksi kukaan muu ei nähnyt.
Kissa vain murjotti jäykkänä sylissä. Ulko-ovella se käänsi vielä päätään tielle päin ja päästi pitkän, kuuluvan murinan.
Sisällä selostin vaimolle koko tappeluepisodin Kulkurin istuessa keskellä olohuoneen lattiaa epätietoisena siitä, että mitä nyt sitten tapahtuu. Se piti oikeaa etutassua koholla kuin sotavammaa esitellen. Nuolaisi sitä muutaman kerran kerjäten sympatiaa. Minä motkotin edelleen ja vaimo siunaili sitä, että onneksi hän ei nähnyt tapausta kun olisi varmaan siitä panikoinut mitään tekemättömäksi ihmisraunioksi.
Kävin hakemassa ulos jääneen kauppakassin, jossa oli mm. kaksi pakettia muikkuja. Vaimo pätki toisesta paloja kissankuppiin ja kissa esitteli kipeää jalkaansa.
Äkkiä kissa tajusi muikut. Tassu ei ollutkaan enää kipeä, kun se hyökkäsi nälkäisenä muikkukupille. Sota lisää ruokahaluja! Se söikin melkoisen kasan ja asettui sitten pesuhommiin kuono kumminkin ulko-ovelle päin. Vasta noin tunnin kuluttua se arveli voivansa pyytää ulopääsyä tarkistuskäyntiä varten. Ymmärsin kyllä, että siinä vaaan yksi vartijakissa toteuttaa omaksumaansa tehtävää, joten päästin sen menemään.
Taisi se valkoinen rukka olla sen verran fiksu, että osasi häipyä kauemmaksi näiltä kulmilta.

Ollaan me vaan kovia jätkiä, Kulkuri ja minä. Pitäisiköhän lähteä nakkikioskille vähän nakittamaan. Ai niin, ei tässä pitäjässä ole ollut semmoista kahteenkymmeneen vuoteen. No olkoon, katselempa tästä olohuoneen ikkunasta alatietä seilaavia autoja: Perr... tuokin ajaa selvästi ylinopeutta, varmaan vielä humalassakin. Hei, tuus Kulkuri kattomaan, alanaapurin kissa tulee tännepäin! Ai niin, sehän onkin sun kaveris, tuttu jätkä. Miltähän pitkällään olo tuntuisi näin vaihteeksi?