Nyt voi jo muistella, että mikä vuosi se nyt olikaan, kun oli harvinaisen lämmin äitienpäivä. Että ei niitä enää nykyisin ole. Aina  vaan sataa kaatamalla, kun on se ilmastonmuutoskin toteutunut ja...

Muistelen saman tein muutaman vuosikymmenen taakse oman äitini erästä äp:n aamua. Perinteenä oli yrittää meidän miesten, siis isä ja kaksi poikastaan, nousta sen verran ajoissa että äiti jaksoi kärvistellä vuoteessa ja odotella sinne sitä kahvikupposta, kakkupalaa ja ruusupuskaa. Siinä sitten seisottiin paremmat vaatteet päällä vähän vaivautuneina oudosta tilanteesta. Tuntui vähän - ainakin meistä pojista - kuin sairaalle olisi tarjoillut. Ei kyllä laulettu, se olisi ollut jo liikaa.
Yhtenä äitienpäivänä sattui kumma juttu. Ruusut olivat uhohtuneet. Keittiössä supatellessamme arvelimme, että pääasia varmaan oli, että kakkukahvilla muistamme. Niinpä sitten hiivimme makuuhuoneeseen, jossa äiti oli nukkuvinaan ja hymistelimme toivotukset. Äiti avasi hymyillen silmänsä, alkoi jo ihastella tuomisiamme, kunnes tajusi ruusujen puuttuvan. Tiukanoloiseen tiedusteluun isä tunnusti ruusujen kaikessa työkiireessä unohtuneen. Äidin tummanruskeat silmät välähtivät salamain lailla.
En muista hänen sanojaan, mutta asia oli se, että kukkien on parasta ilmaantua vähän äkkiä, tai...

Nöyrinä poikina marssimme kaikki kolme kilometrin matkan kirkkopuistoon, jonka kioskista isä osti komeimman puskan mitä löytyi. Hiljaisina kiirehdimme takaisin. Äiti oli jo keittiössä juomassa toista tai kolmatta kahvikupillista. Perinteen mukaisesti hän ihaili ihania äitienpäiväruusuja, tuoksutteli ja huokaili. Kiukku oli poispyyhkäisty, kaikki olimme helpottuneita. Mokauksemme oli anteeksi annettu. Suraavina vuosina emme taatusti unohtaneet niitä hemmetin tärkeitä ruusuja.
Tässä sinulle virtuaaliruusut sinne taivaaseen, äiti. Eivät ole salamat välähdelleet ainakaan vielä, vaikka kukat ovatkin pari päivää myöhässä.