Ajelimme hiljalleen kapeaa hiekkatietä.  Isä oli ratissa vierellään äiti.  Velipoika ja minä takapenkillä Renault 4CV:ssä, jonka isä oli hankkinut ajettuaan Ariel-moottoripyöränsä romuksi jonkun ison auton nokkaan. 
Renun moottori hyrräsi unettavasti, ikkunassa liukui tuttu maisema.  Äidin polkupyörän tarakalla olin joskus ihmetellyt kullankeltaista kuuta, joka liikkui mukana tasatahtia pyörän kanssa.  Ajattelin sen olevan elävä valolähde, joka valaisi tietämme muuten pimeässä illassa.  Tätä samaa tietä olin ensimmäistä kertaa juossut aikaa Sulkusillan Eetin koko talon väelle järjestämässä kisassa Lontoon olympialaisten kunniaksi.  Keihästä emme olleet heittäneet, vaikka Rautavaara olikin voittanut.  Nuoremmat naisetkin olivat innostuneet mukaan reidet vilkkuen hameen alta.  Tuossa oikealla metsässä, juuri ennen kuin tie laskeutuu talon pihaan, jo melkein aikuinen Maija-Liisa oli rakentanut minulle pehmeän sammalvuoteen, johon olisin nukahtanut ellen olisi pelännyt jääväni yksin ja eksyväni.  Eväänä oli ollut kirnuvoilla voideltuja ruislimpun viipaleita, maitoa joimme patenttikorkilla varustetusta limsapullosta.  Kukahan sen limsan oli juonut.  Mutta miksi Maija-Liisan sitten piti mennä kuolemaan syöpään, vaikka Olavi oli soittanut sille viulullaan Nocturnon Maisan maatessa kalpeana ja laihana Sulkusillan peräkamarissa.  Maisa pyysi Olavia aina vaan jatkamaan, vaikka oli silmät kiinni ja tiedottoman näköinen.  Ja Olavi soitti ja kyyneleet valuivat valtoimenaan ja vähän ajan päästä Maisaa ei enää ollut.  Minullekin tuli kosteaa silmäkulmiin kun sitä muistelin.

Kun tulimme Sulkusillan pihaan, oli jo melkein pimeää.  Äiti oli kuitenkin sanonut Sippolasta lähtiessämme, että pakko siellä Sulkusillalla on nyt käydä, kun aina pyytävät ja aina luvataan eikä sitten ikinä keritä.  Isä sanoi, että se on aina se sama juttu:  Tehdään kyllä hyvissä ajoin sieltä lähtöä, mutta äitis keittää vielä yhdet lähtökahvit ja pitää juoda vähintään se kaksi kuppia ja nisupalat päälle ja kovan kieltämisen jälkeen vielä se kolmaskin ja vielä parit piparleivät.  Eikä sitä pitkälle kotimatkalle ilman hiukipalaa lähdetä: ruisleipää vähintään ja suolamuikkua.  Äiti sanoi, että päästiinpä nyt, kun sanottiin sulkusiltalaisten kumminkin kahvit tuputtavan.  Isä siihen, että päästiin päästiin, vaikka se pimeä nytkin päälle painaa ja voi ruveta satamaankin eikä sitten ole herkkua pimeässä maantien vesilätäköitä kierrellä.  Äiti napautti, että hänen tietääkseen tässäkin autossa on jonkinmoiset valot ja päätti keskustelun siitä aiheesta.  Isä hyvitteli, että mukavia ihmisiähän sulkusiltalaiset ovat ja leikin ymmärtäviä, että käydään nyt ainakin päivää sanomassa ja näkemiinkin, kun sentään poika ja sinä asuitte talossa täysihoidossa hänen metsäkoulunsa ajan; olisi muuten voinut jäädä koulut käymättä rahanpuutteeseen.  Äiti siitä nokkiintui vaan lisää kivahtaen sentään asumiset ja syömiset maksaneensa talon töitä tekemällä siinä kuin muutkin piiat, vaikka olikin sukulainen ja maalarimestarin tytär.  Minäkin liityin kipakkaan sanailuun kertoen virkanneeni naisväelle patalappuja ja ukoille väsänneeni saunavastoja lauantaisin.  Sitä en kumminkaan viitsinyt lisätä, että sain niistä vastineeksi kolikon hiluja, joilla sain kaupasta ostettua kaakaopusseja.  Nekin kauppias laittoi usein äidin ostoksiin kaupantekijäisinä iskien minulle silmää.  Se oli sitten mukava mies.  Taisin itse kuiitenkin jäädä siihen taloon velkaa makuupaikastani ja maitoperunavellistä ja varsinkin siitä sianpotkasta, jonka syötin lahtiaikaan talon pystykorvalle, vaikka se oli tarkoitettu hernekeittoon.  Koira oli kyllä kovasti mielissään juosten pusikkoon nauttimaan lahjastaan, mutta muu väki nosti äläkän.  Olihan se kunnon kurituksen veroinen rikos, mutta kai minua pidettiin vähän höhlänä ja ymmärtämättömänä kaupunkilaispoikana, joka lukikin liikaa kaiken maailman aviiseja.  Kun äitikin vielä puolusti poikaansa, että oli se Matti kysynyt, että saako tämän luun Ratolle antaa ja saanut jopa luvan.  Lopulta sain vain hölmön leiman ja häpeän, joka olikin pahempi kuin kirpeän raikas selkäsauna.

Kömmimme koppakuoriaisen näköisestä renustamme ulos.  Äiti pumautti päätään, asetteli huiviaan ja takin helmoja, isä kokeili solmiota kohdilleen.  Kookas porstua oli keskellä punamullalla maalatun, hirsisen talon pitkää sivua.  Näköjään elettiin nykyaikaa, taloon oli vedetty sähköt.  Siitä merkkinä porstua yläpuolella loisti kirkas hehkulamppu pyöreän kuvun sisällä.  Paitsi, että se sammui juuri kun pääsimme ulko-ovelle.  Sattuipa sammumaan sopivasti, äiti ihmetteli.  Isä lisäsi, että kyllähän Airamin lamput yleensä kestävät pitkäänkin.  Reitti oli kumminkin tuttu, joten pääsimme kompuroimatta sisäeteiseen, josta oikealle mentäessä olivat kaksi hienompaa huonetta, joissa oli kiiltavät huonekalut ja radio.  Siellä kahviteltiin hienommat vieraat, kuten papit ja miesopettajat ja nimismies.  Vasemmalla seinustalla sijaitsi jykevä tuvan ovi, johon isä rystysillään koputti.  Ei kuulunut `jaata´.  Maalla ei kyllä paljon oviin koputeltu, korkeintaan kopisteltiin saappaista isommat sotkut, joka oli merkkinä siitä että sisälle ollaan tulossa.  Isä narautti enempiä odottelematta oven auki, meni tuvan puolelle ensin, sitten äiti ja velipoika, minä viimeisenä.  Vedin painavan oven tutusta rautakahvasta kiinni.  Tuvan lämpö ja kahvin tuoksu lehahti vastaan.  Tyyne puuhaili tapansa mukaan hellan luona.  Eeti keinutteli hiljaa kiikkustuolissa lukien Sampo-lehteä.  Ikkunapenkeillä istuskelivat  Eino, Aino, Kokkosen Kalle ja Lyyti ja joku muukin naapuri, joita en sen paremmin tuntenut.  Isä sanoi päivää, penkiltä joku urahti, muuten oli hiljaista.  Ei täälläpäin tapana ollutkaan turhia päiviä sanoa tuttujen kesken.  Yleensä lampsittiin penkille istumaan, asetettiin lakinreuhka ja rukkaset viereen lattialle, nojattiin kyynärpäät polviin, oltiin vähän aikaa, tuijoteltiin saappaisiin ja sitten vasta mainittiin kelistä.  Isän varmaan teki mieli mennä kättelemään kaikki - savolaista syntyperää kun oli - mutta ei kuitenkaan mennyt, kun äiti oli siitä monta kertaa varoitellut, että hullunahan ne saarijärveläiset pitävät, kun on koko ajan solmio kaulassa kättelemässä.

Isä taisi haistella ilmapiiristä, että tässä taisikin olla joku peli menossa.  Eeti jatkoi kaikessa rauhassa lehden lukua. Sanaili sitten kuin itsekseen, että tais olla se Puuma, joka yhen kerran pakinoi Keskisuomalaisessa, että sitä ollaan hyviä tuttuja ja melkein kuin kavereita ja käyvvään toisilla kylässäkin.   Mutta sitten muutetaan mihin lie kaupunkipaikkoihin, luetaan herroiksi ja ostetaan auto ja asutaan kivitalossa juoksevine vesineen ja vessoineen ja ruvetaan ylypiäks ja kiireisiks eikä sukulaisissakaan keritä eikä viititä.  Kukaan ei siihen tohtinut mitään, äiti vaan muuttui kaulan sivuista punaiseksi.  Eeti vain jatkoi, että tarttis varmaan panna ulkovalo päälle, jos vaikka vieraita...  Katsoi sitten Kallea ja Lyytiä ja kehotti näitä ottamman kahvia ja kastamaan.  Isä oli käsittävinään väärin, kiitteli kahvipöytäkutsusta lisäten, että kahvia saatiinkin viimeksi Sippolassa ja ajomatka sieltä kestääkin toistakymmentä minuuttia.  Kutsui pesueensakin tuvan pitkän pöydän ääreen.  Kupit asetteineen ja muine tarjoamisineen olivat valmiina, kahvipannu odotti lieden reunalla.  Äiti haki isän vilkaisusta pannun ja kaatoi neljään kuppiin.  Isä jatkoi puhettaan, että taitaa tuoksusta päätellen olla ihan ehtaa tavaraa, ei haise sikuri, ei.  Että onhan siitä jo aikaa, kun se kahvilaiva tuli Helsingin satamaan sieltä Brasiliasta.  Niin sitä kelpaa ryystää useampikin kupponen ja pitkoakin leikattu oikein raskaammalla kädellä, niinkuin isossa talossa kuuluukin tapoihin.  Kun noissa puukaupoissa välillä käy semmoisissa vaatimattomissakin tölleisssä, niin se kahvi on teen väristä ja pullasiivun läpi paistaa aurinko.  Mutta nyt ollaankin ökytalossa, eikös vaan Aune ja maistappas sinäkin ja pojat kanssa.  Äiti ryysti varovasti, makusteli arvellen, ettei vain olisi jäänyt vähän laihaksi.  Liekö sumppiin kumminkin keitetty, kai kumminkin puhtaaseen veteen.  Tyyne heilahti hellan äärellä kuin jotain sanoakseen, vilkaisi Eetiä, joka tutki lehteä hyvin läheltä.  Voi olla, äiti vielä lisäsi, että kun on pula-aikana tottunut jatkamaan sikurilla, niin siksi maistuu äkkiseltään laihalta, mutta pulla on ainakin yhtä hyvää kuin ennenkin, ellei jopa parempaa.  Ei ainakaan ole kurriin leivottu.  Eetiä rupesi kovasti yskittämään, pudotti lehden viereensä ja nousi äkisti keinutuolista niin että se jäi itsekseen keinumaan.  Kähisi mennessään, että täytyy hakea lasit tuolta kammarista, kun ei enää näe pientä kirjoitusta, vaikka on hankittu kirkkaat sähköt ja kaikki.  Eetin selkä hytkyi, kun se meni.  Mietin että olisko jo käynyt kulussaan vanhaksi.  Isä kaatoi itselleen vielä personkupitkin, vaikka näki kahvin valuvan kohta korvista.  Velipojan kanssa juotiin vain kupilliset, mutta syötiin ainakin kaksi herrasväen leipää kumpainenkin.  Niissä oli sellaista imelää puuteria päällä, joka tarttui suupieliin ja piti nuolla pois.  Tyyne aikoi taas sanoa jotain, mutta isä iski sille silmää, eikä se sitten sanonutkaan, mutta naurahti veikeästi.  Penkillä istujat olivat sen näköisiä, kuin olisi ollut vähän mahat kipeina.

Eeti tuli takaisin tavallisen näköisenä.  Ei se ollut muistanut ottaa niitä lasejaan, vai eikö ollut löytänyt.  Istui takaisin keinutuoliin eikä puhunut mitään.  Äiti keräsi kahvikupit tasseineen, huuhteli ne kommuutin päällä tiskipaljussa, kuivasi astiapyyhkeeseen ja vei kaappiin.  Oli se tehnyt sitä hommaa ennenkin tässä talossa, näki sen.  Tyyne ei tiennyt missä olisi käsiään pitänyt.  Meni sitten ja nosti Eetin lehden lattialta pöydän reunalle.  Eeti nousi ja tassutteli ikkunan ääreen kädet selän takana ja kurkki pimeään iltaan.  Tyyne istahti vuorostaan keinutuoliin.  Näki, ettei se ollut tottunut siinä aikaansa viettämään.

Isäkin nousi ja ilmoitti olevansa niin piripintaan täysi, ettei enää iltasta jaksaisi, vaikka kuinka tuputettaisiin.  Että kiitosta vaan paljon ja näkemiin.  Tullaan taas heti kun kutsutaan, kun ei tämmösellä tavallisella piirimiehellä mitään kiireitä koskaan ole.  Vain senäkello piti ääntä, Rattokin makasi hiljaa pöydän alla.  Yritin sitä siinä vähän rapsutella kuin muistutukseksi siitä lihaisasta sianpotkasta, mutta se käänsi päänsä pois.  Että sekin osasi.

Ulkona oli pilkkopimeää.  Vain tuvan ikkunoista kajasti sen verran, että osasimme autolle.  Sataa tihutti.  Rellu hyrähti käyntiin ja suuntasimme kotimatkalle Jyväskylään.  Velipoika kysyi ihmeissään, että miksei kukaan puhunut meille mitään.  Äiti ja isä vilkaisivat toisiaan ja puhkesivat sitten hillittömään, pitkään pidätettyyn nauruun.  Hyvä, ettei isä lepikkoon ohjannut.  Takaikkunasta näin, kun Sulkusillan pihavalo syttyi - varmaan vieraiden varalta.  Kohta isä sai sanottua, että se Eeti on aina ollut semmoinen koiranleuka ja mahottoman hauska mies.

Eihän siellä Sulkusillalla taaskaan tullut käytyä pitkään aikaan.  Mentiin sitten Eetin hautajaisiin.  Ei se silloinkaan mitään puhunut, oli se semmoinen koiranleuka.  Tyyne kyllä halasi äitiä ja sanoi, että mukava kun tulitte.