Kaikkeen voi kyllästyä, mutta laiskotteluun ei milloinkaan!  Tarkoitan laiskottelulla sitä, että voi puuhailla sitä sun tätä ilman minkään sortin etukäteissuunnittelua.  Nytkin olen istunut tuolillani kolme tuntia ja vilkuillut uteliaana maailman menoa näytön läpi kuin juorupeiliin katsoen.  Tiedättehän, ikkunan ulkopuolelle sijoitettu kahteen suuntaan näyttävä kovera peilirakennelma.  Sellainen oli ainakin Jyväskylän Yliopistonkadulla vanhan Fredriksonin kiinteistön eräässä ikkunassa.  Ohikulkiessani kuvittelin aina sisällä istuvan satavuotiaan leskirouvan kiinanpalatsikoira sylissään.  Hän kertoo hiljaisella, väräjävällä äänellään puolisokealle koiralleen kadulla kulkevista ihmisistä.  Useimmat ovat vieraita, satunnaisia kulkijoita.  Rouva kuvailee heidän vaatetustaan, kävelytapaansa, ilmettään.  Nuori pari kulkee käsi kädessä, rakastuneina, onnelliseen tulevaisuuteen lujasti luottaen; toinen pari kulkee hitaasti, vuosien lyhentämin askelin, vain ajatuksin toisilleen viestittäen.  Miehen vasemmassa kädessä kulkee mukana sanomalehteen kääritty kukkapuska. 
- Ovat varmaan menossa Vanhalle Hautausmaalle, rouva kuiskaa koiran korvaan silittäen samalla silkinpehmeää turkkia.  Koira - melkein ihmiseksi jalostunut - huokaa surullisena hiljaa toivoen, ettei emännällä olisi itsellään mitään kiirettä sinne ihmisten lepopaikkaan.
Seinäkello raksuttaa hämärässä huoneessa kuluvaa aikaa.  Vanha rouva torkahtaa hetkeksi keinutuoliinsa ja näkee unta tanssiaisista ja sikarintuoksuisista herrasmiehistä. 

Kaikki on hyvin.  Joku koputtaa hiljaa kämarin oveen.  Koira pelästyy ääntä ja hyppää lattialle uikuttaen hiljaa.  Ovi aukenee hiljaa, ketään ei näytä tulevan.  Pitsiset ikkunaverhot heilahtavat ovesta tulevasta vedosta.  Lämpöpatteri napsahtelee.  Kaikki on hyvin.