Joku kirjoitti blogissaan käyneensä ihan oikeissa elokuvissa.  Häntä olivat kovin häirinneet kommentoivat katsojat, karkkien rapistelijat, pikaruoan mässyttäjät ja keskenään pussailevat parit.

Eipä siis mitään uutta valkokankaan edessä.  Tosin muutaman sukupolven verran on filmiteatterin penkkejä kulutettu niistä ajoista, kun olin aktiivinen alan harrastaja.

Vielä keskikoulun aikoihin kävin viikottain näytöksissä.  Taisin pitää koulussakin jonkun referaatin näkemistäni filmeistä.  Ainakin West Side Storyn muistan.  Olin aivan hurmaantunut siitä, sillä pidin sitä ensimmäisenä nuorisofilminä, jonka olin nähnyt.  Vaikka olikin musikaali, mutta niin erilainen kuin joku Maija Poppanen tai Mr. Doolittle.

Muistini mukaan yleisö oli ylipäätään korrektisti käyttäytyvää porukkaa.  En minäkään tyttökavereita pussaillut tai lääppinyt ja karkitkin yritin imeskellä äänettömästi; olinhan sentään julkisessa tilassa.

Lukiovaiheessa, vapaa-ajan supistuessa, elokuvakäynnit vähenivät ja tanssisalit vetivät enemmän puoleensa (Valtiontalo, Ainola).  Varmaan yksinomaan liikunnallisista syistä.  Myös siitä syystä, että vakituisin tyttöystäväni väitti saavansa elokuvan katsomisesta päänsärkyä.  Ja tunnettu tosiasia, ettei pääkipuisella naisella tee iltamyöhään yhtään mitään, vaan parempi on lähteä lätkimään ja jättää toiveikkaasti seraava leffakäynti väliin.

Armeijan aikana lähes ainoa harrastukseni oli - kirjeiden kirjoittamisen ohella - elokuvissa ramppaaminen.  Suurimman vaikutuksen taisi tehdä Riihimäellä näkemäni Peter Sellersin seitsemän(?) eri roolihahmoa atomipommielokuvassaan.  Vimmainen, lähes nerokkaan hullu roolityö(t). Myös Kellopeli Appelsiini jätti melkoisen groteskin muistijäljen.  Ne hulluina pullottavat Donaldin silmät tulevat joskus yhä uniini.

Aikakauden muutoksesta kieli tapahtuma kokelaana.  Takanani pari varusmiestä alkoi räkättää ja huudahdella epätahtiin muun yleisön kanssa, joka oli selvä merkki siitä, ettei filmi kiinnostanut heitä pätkääkään.  Aioin nätisti pyytää poikia rauhoittumaan, mutta sen verran oli armeijan koulutus mennyt perille, että käännyin taakseni karjaisten:  TURVAT TUKKOON SIELLÄ TAKANA !

Kummasti hiljeni.  Koko salista ei sen jälkeen kuulunut hiiskaustakaan, vaikka filmissä oli useita hauskojakin kohtia.  Jepetkin häipyivät vähin äänin.  Oli kai heidän mielestään surkea filmi.  Olihan Kouvola siihen aikaan varuskuntakaupunki, joten siellä oli totuttu tottelemaan.  Eikä siellä pimeässä nähnyt, että suuri kurinpitäjä oli vain pahainen kokelas, eikä kenraalimajuri.

Filmin jälkeen kiiruhdin pikaisesti varuskuntaan, enkä jäänyt porttikonkeihin kurkkimaan - oman turvallisuuteni vuoksi.

Omia poikiani kuljetin heidän pieniä ollessaan Nakke Nakuttajia, Iines Ankkoja ja NonStop hahmoja katsomaan.  Varustuksena tietysti limsapullot ja pillit.  Seurauksena sitten oli pissahätä, jonka jälkeen oli turha mennä enää pimeään teatteriin sokkona kolistelemaan.  Hyvässä lykyssä olisivat omat lapset vaihtuneen täysin vieraisiin kakaroihin.

Enpä tiedä, vaikka olisivatkin.  Vaimo ei kyllä mitään sanonut.  Voi tietysti olla, että vaihtuivat parempiin ja siksi ei nostanut haloota.