Usein lapsena tuntui - ja miksei aikuisenakin - että pitkän valmistelun ja odotuksen jälkeen joulu luikahti käsistä kuin varkain.  Että varsinkin lahjojen jaon jälkeen tuntui, että jäi pelkkä luu käteen.  Itselläni oli aina ongelma, kun ihmiset kyselivät, että mitä se Iisi sai Pukilta.  En minä yleensä muistanut.  En mielestäni ollut kiittämätön, saatoin muistaa toki ne sukset katkenneiden tilalle, tai ensimmäiset hokkarit, mutta muuten läöhes kaikki lahjat painuivat hyvin nopeasti unohduksen suohon.

Koin kyllä joulun iloa, lähinnä lämpimänä tunteena ja ympärillä leijuvana ystävällisyytenä.  Itse asiassa en edes tiennyt, mitä lahjoja olisin halunnut - paitsi ne sukset ja hokkarit.  Kirjoitin kyllä listojakin, mutta vain sen takia, kun äiti sanoi niin.  Osasin siis lukea ja kirjoittaa ja silti yhä uskoin joulupukkiin.  Epäilin pitkään, mutta uskoni aikuisten rehellisyyteen oli niin luja, että en osannut edes kysyä pukin todellisesta olomuodosta.

Vasta kun vein niitä lahjatoivomuslappuja sellaisiin paikkoihin, joista en äidille kertonut, minulle varmistui maailman suurin huijaus.  Se oli hyvä opetus, sillä tyhmän vilpitön lapsi tajusi ensimmäisen kerran maailman menon kierouden.

Ei se kumminkaan paljon auttanut, sillä niin monta kertaa on silti langettu huijarien ansoihin.

Tyhmä, mikä tyhmä!  Vaikka voissa paistaisi.