Tai oikeammin kärpäsen herra, jos sitäkään.  Kyllä, sekopäisyyteni on vanha vaiva.  Enkä ole vaarallinen.  Paitsi tuolle kärpäselle, joka on kiusannut minua jo viisi päivää.  Kerran olen jo melkein murhannut sen.

Aluksi se käyttäytyi ihan hyvin.  Käväisi vilkaisemassa näyttöruudun pinnalla lukemisiani, rompotti päätteen yläreunaa pitkin levottoman oloisena, kävi kutittelemassa paljaita varpaitani kesken nokosteni.  Tavallinen huonekärpänen, ei surissut eikä ollut juurikaan häiriöksi.  Olisin läiskäissyt vaimon isältään perimällä kärpäslätkällä, mutta se oli väliaikaisesti hukassa.  Täällä kaikki tavarat hukkuvat mystisesti ilmestyäkseen taas esille yhtä käsittämättömästi.  Vähitellen siihen kärpäseen tottui ja aloimme vaimon kanssa pitää sitä melkein semmoisena vähän häiritsevänä, mutta jotensakin siedettävänä sukulaiselta.  Mietin sille jo nimeäkin, tyydyin sitten vain puhuttelemaan herra Kärpäseksi.  Lukulasien läpi katsoessani olin erottavanani sen kaulassa mustan rusetin.  Siitä en  ole kuitenkaan  ihan varma.

Vähitellen sen käytös muuttui kovinkin rasittavaksi.  Röyhkeyden huippu oli, kun se toistuvasti laskeutui nenälleni, joka ei tosiaankaan ole mikään kopterikenttä.  Eilen illalla päädyimme kriittiseen pisteeseen.  Se herätti minut taas varvaskutituksillaan ja kun nousin istumaan se jäi brassailemaan hiusteni sekaan ja hypähti nenälleni ja siitä olohuoneen pöydälle ilkkumaan. 

Pikaistuksissani nappasin teeveen ohjelmalehden, taitoin sen jämäkäksi astaloksi ja iskin napakasti.  Se osui!  Herra Kärpänen syöksyi holtittomasti kierien lattialle pöydän ja sohvan väliin.  Olin heti sutena perässä ja annoin pari salamannopeaa lisäiskua onnitellen jo itseäni tehokkaan nopeasta tappotyöstä katuakseni vasta jälkikäteen.

Mutta mitä vielä.  Herra Kärpänen lennähtikin kuin kiväärin ammus suoraan keittiötä kohti, kiersi tiskipöydän ja katosi!  Etsin sitä hetken aikaa, mutta kadonnut se oli, ilman johtolankaa.  Oletin, että se oli kumminkin herra Kärpäsen viimeinen lento, niin hyvin olin osunut.  Koko loppupäivä sujuikin ilman nenäkästä oliota.  Hetkittäin jopa mietin, että olisi saanut jäädä tuo kimpaantuminen.  Mutta vain kovat ja armottomat elävät!

Tänä aamuna kahvitellessani ja lehteä lukiessani korvissa kävi kumma humaus ja hiuksissa kutitti joku.
Herra Kärpänen olikin palannut piilostaan.  Rusettikaulaisena se asettui lukemaan jotain ilmoitusta.  Aamukankeana vain tuijotin sitä.  Hyvä, ettei suuhun lentänyt.

Tuossa se parhaillaankin iloisesti lentelee kuvaruudulla, käy ohjaamassa kirjoittavaa kättä, lennähtää herättämään vaimon huomiota, tulee takaisin olkapäätä taputtamaan imukärsällään.  Ei tunnu kantavan pientäkään kaunaa eilisestä kalabaliikista.  Annan sen nyt toistaiseksi jatkaa kiusaamistani, josta se tuntuu nauttivan suuresti.

Kyllä minä sen kärpäslätkän vielä löydän.  Sitten, herra Kärpänen...

J.K.  Että hulluko olen, kun kärpäsestä kirjoitan.  Siihen sanon, että pakko mikä pakko.  Kirjoittaisin mielihyvin leijonasta pihamaallamme, mutta sehän olisi pelkkää mielikuvitusta.  Mieluummin kirjoitan tosiasioita herra Kärpäsestä, joka elää ja voi hyvin.  Sillä tuossa se edelleen seilaa näyttöpäätteen yläreunalla.

J.K.2  Tekeeköhän Ilta-Sanomat tästä jutun samaan tapaan, kuin aikoinaan Ruokolahden leijonasta.  Kun on suvi ja poliittiset kohujututkin ovat kuisuneen kokoon.  Pidän herra Kärpästä elossa vielä pari päivää - kaiken varalta.