Siitä riemastuneena, että taas saatan heittää kehiin vaikka minkämoista kirjainroskaa, niin annanpa parran päristä.

En varmaan ollut neljätoistiaana liialla älyllä lastattu, mutta parran tynkää alkoi tunkea leukaperistä.  Taisin olla täytänyt jo viistoista - melkein miehen ikä - kun ajelin haituvani ensimmäisen kerran kerrostalomme vessassa käyttäen apunani isän partajuraa eli höylää.  Siihen aikaan ei vielä tunnettu sähköllä toimivaa vempelettä. Sen verran vahvaa oli kasvu, ettei siihen olisi sokerikorppu riitttänyt.  Jostain syystä alkoivat tytötkin kiinnostaa niin paljon, että saatoin pyrkiä jonkin sortin treffeillekin, vaikka en varsinaisesti asian ydintä sisäistänytkään.

Siinä sitten meni muutama vuosi aika ajoin partaa raakaten.  Tulivat ne ensimmäiset sähköparranajokoneetkin, mitä niitä oli Phipsejä ja Browneja ja jos minkälaisia malleja.  Radio- ja televisioliikkeet niitä kovin mainostivat ja kutsuivat kokeilemaan.  Äidin siskon mieskin kävi monta viikkoa töihin mennessään ajamassa eri liikkeissä partansa ennen kuin raaski ostaa oman koneen.  Hän onkin ollut aina tarkka hankinnoissaan: ei sikaa säkissä eikä konetta kokeilematta.

Lukion viimeisellä eräs luokkakaveri, joka oli käynyt armeijan heti keskikoulun jälkeen jatkaen vasta sitten lukioon, piti mielellään etevyytensä merkkinä parransänkeä.  Kunnes koulun hurja rehtori tuli rinkiin kesken välitunnin.  Satuin olemaan paikalla, kun rehtori piti puhuttelun:  Jos et tuota parransänkeä suostu pois ajamaan, niin minun pitää erottaa sinut, sanoi tuo amatsooni. 

Onneksi oma leukani oli siivottu.  Eikä tuo kaveri käynyt lukiota loppuun liiallisen karvankasvun vuoksi.  Elimme siihen aikaan oppilaina ankaria aikoja.  Sentään kaasutukset eivät olleet enää muodissa.

Tulipa sitten armeija-aika.  Ostin sellaisen hienon uutuuden, pattereilla toimivan ajokoneen.  Parransänki oli siinä vaiheessa jo aika tukevaa sorttia (ja tuleva vaimokin valittu).  Eikä se patterikone kunnolla pystynyt leikkaamaan siistiä leukaa.  Siitähän ryhmyri sai aiheen leukailla alokas Iisin huolimattomasti hoidetuista leukaperistä.

Väittelyn asteelle se aina jäi.  Puolustauduin sillä, että vasta oli ajeltu todistajina koko tuvallinen, mutta silti piti ajaa pian uudelleen.  Lopulta se  meni santsarin kanssa enempi huumorin puolelle, melkein sisäpiirin vitsiksi.

Myöhemmin, työelämässä, kun piti olla oikeasti siisti. oli pakko ajaa parta kahdesti päivässä.  Alkoi se raakkaaminen käydä työstä.

Kunnes eräänä kesänä kasvatin lomaparran.  Sehän olikin kätevä ja vaivaton.  Tarvitsi vain rajata siistiksi ja kerran viikossa siivota.  Elin parran kanssa sopusoinnussa monta vuotta, siitä tuli osa luontevaa persoonallisuuttani.  Molemmat lapsetkin varmaan tykkäsivät parrakkaasta isästään.  Vaimo tosin muisteli joskus, että olihan sinulla ihan kunnon leukakin.

Kunnes sitten vähän yli kolmekymppisenä leukapartaan, tuohon vasemmalle puolelle, ilmaantui harmaa läikkä.  Kauempaa se näytti siltä, kuin parrassa olisi ollut reikä.  Semmoistahan ei tosi mies kestä, joten yhtenä kohtalokkaana iltana ajoin koko rustingin pois.

Aamulla esikoinen ja kuopus ryntäsivät vauhdilla alakertaan, jossa vaimo jo viritteli aamukahveja:  äiti, äiti, isin sängyssä nukkuu joku vieras mies!

Sain sentään pojat vakuutettua olevani heidän isänsä, joten pitempää katkosta isä-lapsi suhteeseen ei tullut.

Myöhempinä aikoina pikku hiljaa harmaantui muukin parran osa, joten siirryin taas partakantaan viiksineen päivineen.  Ei vaimokaan enää muistuta komeasta paljaasta leuasta, joka kieltämättä Gary Grantilla onkin paljon miehekkäämpi.

Siitä huolimatta: taidan mennä manan majoillekin harmaan partani kanssa. Sanotaan, ettet mitään voi mukanasi viedä sinne rajan taakse.

Mutta minä vien partani, joka on minua seurannut tavalla tai toisella rippikouluiästä saakka.