Joku kirjoitti kirjan tuolla otsikolla noin kahdeksankymmentä vuotta sitten.  Itse olen paljon vaatimattomampi ja huikeita sfäärejä tavoittelematon, kun kerron taistelustani orapihlajia vastaan.

Kun muutimme tähän taloon ja tälle tontille melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten, niin suurimpia ongelmia olivat villiintyneet orapihlajat.  Tien varressa ne vielä menettelivät, varsinkin kun samana kesänä tulivat tien leventäjät, koska liian kapeana tänne ei olisi sopinut edes paloauto.  Emmehän me olleet siihenkään mennessä polttaneet kuin tupakkaa ja pari juhannuskokkoa.  Tosin jatkoivat ne samat instanssit tietäkin niin, että työmatka lyheni kahdeksastasadasta metristä viitensataan.  Se oli merkittävä säästö, varsinkin aamun tärkeinä minuutteina.  Sen ansiosta kerkesin usein melkein täsmälleen työmaalle niin, etten saanut potkuja ennen aikojaan.

Mutta niistä orapihlajista.  Talon päädyn eteläpuolella kasvoi täysin ruokkoamaton orapihlajahirvitys:  neljä metriä korkeana, alaosiltaan kuivana käkkäränä, jossa parsinneulan terävät piikit sojottivat oksistossa viiden sentin välein.  Eikä sitä neljän metrin syvää rutikuivaa tihentymää pystynyt leikkaamaan kuin oksasaksilla, pala palalta.  Vähitellen pääsin tunkeutumaan pensaiden juurelle sahaamaan varsinaisia maasta kasvavia varsia poikki.  Mutta nekin olivat niin sitoutuneet ylhäältä niin tiiviisti toisiinsa, että hiki päässä ja parsinneulan pistoja täynnä niitä sai repiä irti.

Teininä olin näytellyt koulun juhlassa prinssi Florestania, joka tunkeutuu tiheikön läpi suutelemaan prinsessan hereille.  Suutelo otti koville, vaikka prinsessa oli hyvinkin kaunis ja jopa mielitietty,  mutta oikea todellisuus oli tosi kamala.  Orapihlajan pisto tahtoo vielä tulehtua niin, että taiston jälkeen olin pari viikkoa kuin tulirokossa.

Tänään tajusin, että samainen pusikko oli parissakymmenessä vuodessa jälleen villiintynyt.  Helteen ajamana menin varjoisaan pusikkoon kuikkimaan ja katselemaan raivaten samalla varovasti kuivia ja piikikkäitä oksanpätkiä.  Hetken päästä piti hakea oksasakset ja laajentaa samalla toimenkuvaa.

Urakka ei ole onneksi läheskään yhtä paha kuin aikoinaan.  Pelkällä reilun tunnin harrastustoimilla sain raivattua ihan kunnon aukon pusikkoon niin, että siiliä ja kissaakin suuremmat otukset pääsevät siitä kulkemaa ilman ihoreikiä.

Huomenna aion jatkaa.  Täytyy vain laittaa kunnon tossut jalkaan, sillä yksi piikki kerkesi melkein puhkaista päkiän.

Pitäisi yksi herkullinen lihakin grillata, joten huominen ohjelma onkin siinä, niiden elikoiden rutiinisyöttämisien ohella.  Näine hyvineni painun petiin, jossa vaimo jo muhii.