Mihinkäs sitä erakko lähtisi, vaikka kylään kutsutaan.  Tällä kertaa hyväsi syyksi arvelin kahden viime yön lumipyryä, joiden oletin tehneen tiet rapaisen loskaisiksi ja siksi riskaabeleiksi ajaa. 

Nuorena jouduin ammatin puolesta ajamaan jos jonkinlaisessa kelissä - pari kertaa ojan toisella puolellakin lievästi Pohjanmaan lumipyryissä vieraillen - etten enää halua kovin helposti riskeerata.  Siellä kun ei aina lakeuksilla erottanut tietä pellosta.

Jostain syystä iän karttuessa varovaisuus vain lisääntyy, semminkin tajutessaan reaktiokyvyn oletettavasti hidastuneen.  Ehkäpä varovaisuus ja tarkkaavaisuus kompensoi joitain kadotettuja ominaisuuksia.  Onneksi näkö ja kuulo ovat tallella.  Toivottavasti myös ymmärrys.  Kuitenkin siellä liikenteen seassa on noudatettava muiden kulkijoiden rytmiä.  Tosin välillä tuntuu siltä, että nopeusrajoituksia noudattaen tuntee olevansa välillä toisten, kiireisten tiellä.

Tosin olen aina noudattanut melko hyvin nopeusrajoituksia, sillä en ole elämässäni saanut yhtään sakkoa (en rike- enkä isompaakaan).  Se ei silti sitä merkitse, etten olisi koskaan rajoja ylittänyt.  Esim. ohitustilanteissa menee useinkin ylinopeuden puolelle - aivan väkisin.  Jos sellaisen jälkitilanteessa saisin ison sakon ja pahassa lykyssä kortti menisi kuivumaan, niin kävisin kyllä väkivaltaiseksi.  Läpsisin varmaan kaksin kämmenin itseäni molemmille poskille niin, että korpi kaikuisi.

En pidä itseäni keskimääräistä parempana autoilijana.  En voi, koska kaikki muut pitävät.  Joten taidan olla se vihon viimeinen ja kurjin kuski.  Mutta sen voin sanoa, että ennakoivana ja muut huomioon ottavana kuskina olen aika hyvä.  Sen osoittaa jo henk.koht. tilasto, m.o.t.

Loppuillan koputtellen maalaamatonta puutavaraa rystyset valkeina.  Enkä huomennakaan lähde kauas kulkemaan, vaikka se kuuluisa keltaruusu kutsuisi.  Korkeintaan kylälle kurvailen, eikä siellä ole edes paleltuneita ruusuja.

Paitsi hautausmaalla.  Nekin jäniksen syömiä.