Olihan mukava päivä sukulaisia treffatessa kaidan järven rannalla kauniissa ja jopa lämpimässä säässä.  Viimeksi kävimme paikalla esihistorialliseen aikaan, jolloin dinosaurukset olivat jo kuolleet, mutta itse olimme melkein neandertalilaisia.  Poikammekin olivat vasta sellaisia nuijapäitä ja hirsimökin edessä kasvoi hento koivu, jota jompikumpi yritti pikku sahallaan nirhata poikki.  Se olikin puuttomalla rantatontilla lähes ainoa lehtiä tuottava puuvartinen kasvi rantapusikkoja lukuunottamatta.

Nyt samainen puu oli tukeva ja järeä monen kuution tuuhea komistus seuranaan pitkin isoa tonttia kasvava  lehtimetsä.  Tiestö kaupungista mökille oli suurelta osin uusiutunut, asutus  levinnyt pitkälle,  mutta jättänyt ainakin toistaiseksi järven ympäristön rauhaan, joten siellä saattoi aistia saman vanhan maaseudun tunnelman kuin kolme vuosikymmentä sitten.

Olin kovin otettu siitä, että saimme ainoina lasten ja heidän perheidensä ohella kutsun uuden hirsisaunan vihkiäislöylyihin.  Puolisalaisena motiivina oli kumminkin Toini-tädin 80-vuotispäivät.  Isäntä oli täyttänyt saman pari vuotta aikaisemmin.

Eikä ikäpari suinkaan kiikkustuoleissaan istunut, vaan touhusi kuin silloin ennen.  Tosin isännän metsämiehen askel ei ollut aivan entisensä.  Mutta mikä minä olen sitä arvostelemaan, sentään aika paljon nuorempana köpöttelijänä.

Päivä sujuikin sitten reippaan syöpöttelyn ja vilkkaan seurustelun sekä saunomisen merkeissä.  Ruokaa kannettiin naisten toimesta enemmän kuin kerkesi silmillään  syödä:  moninaisista kahvikakuista ja kuohuviinin kautta täyden aterian nauttimiseen pihveineen, kanankoipineen, moninaisine salaatteineen, kanttarellikastikkeineen, grillattuine lohineen ja mitä kaikkea herkkuja ilmestyikään pienestä, neljän naisen pienestä touhukeittiöstä kuin taikahatusta.

Isännän poika, joka oli toiminut päärakentajana tavattoman kauniissa hirsisaunassa ja lämmitti sen myös vierailleen, kantoi vedet valmiiksi ja poistui sitten hoitamaan grillausta.  Löylyt olivat lempeän pehmeät, mutta silti hikevät.  Voi autuutta!

Ainoa varjopuoli oli se, ettei maha vetänyt määräänsä enempää ja kuskina ei voinut kuohulla muuta kuin kilistellä - ja musiikkipuoli jäi - kun piti lähteä sitä kissanronttia kotiin katsomaan.

Ennen vanhaan vietettiin monta musiikki- ja viinipitoista iltaa ja hiljaa vaivuttiin unten maille kukin vuorollaan.  Yleensä itse könähdin ensimmäisenä penkiltä lattiapetille.

Voi niitä aikoja entisiä.  Mutta hauskaa oli tänäänkin, sukulaistapaaminen parhaimmillaan.  Sentään suku on paras!