Tätä viikkoa on hallinnut tulipalopakkanen.  Jopa siinä määrin. että heräsin aamulla eteisen oven yläpuolella päivystävän palohälyttimen meteliin.  Tosin se lakkasi jo ennen kuin könysin makuuhuoneesta eteiseen katsomaan ja haistelemaan.  Itseni lisäksi en haistanut mitään.  Kiersin talon sisäpuolen pariin kertaan mahdollisia palopesäkkeitä hakien, mutta kaikki tuntui olevan OK, paitsi että ulkokylmyys hohkasi  seinienkin läpi.  Puhumattakaan kodinhotohuoneen ja suihkuhuoneen vanhoista pikkuikkunoista, joita ei ole koskaan uusittu.

Siispä kurkistettuani vielä ulos päättelin kyseessä olevan automaattinen ilmoitus pariston loppumisesta.  Joten saatoin vetäytyätakaisin karhumaiseen horrokseeni, kunnes puolen tunnin kuluttua hälytys uusiutui.  Siihen jo Liisakin havahtui. 

Niinpä piti lähteä kahvin keittoon - tai oikeastaan tiputukseen, sillä tiputtamallahan se kahvi nykyisin valmistuu.  Vaihdoin samalla uuden patterin hälyttimeen.  Se osoittautui vanhaksi ja voimattomaksi (katsoin peiliin).   Paristoille varattua kirjapöydän laatikkoa kaiveltuani löysin vielä pakkauksessaan olevan yhdeksänvolttisen.  Siinä olikin yhä virtaa (löytyy ninustakin aika ajoin).

En silti toivonut sille välitöntä työtehtävää, sillä jo sen korvia vihlova ujellus voi aiheuttaa tinnutusta.  Enkä sellaista haluakaan, koska tähän ikään en ole sellaista onneksi saanut.  Sen verran huono olen ollut musiikin kuuntelussa ja työpaikallkin oli sen verran meteliä, että kuulosuojaimet kuuluivat jokapäiväiseen varustukseen.

Laitoin kuitenkin aamiaisen jälkeen auton sähköpiuhan jatkeeksi, sillä äkkiä tuli kiihkeä halu valmistaa kunnan lihakeitto.  Jouluksi ostinkin monen litran punaisen rautapadan, jossa olin jo tehnyt yhden karjalanpaistin ja yhden hernekeiton, joita molempia oli syöty monta eri kertaa, mutta oli nyt se oli tyhjä uudelle keitolle.

Hyvin se onnistuikin, vei tosin useamman tunnin, joten siivutin odotellessa leipien päälle eilen suolaamaani norjalaista lohta.  Oli jo kerennyt aika hyvin suolaantua.

Lihakeittoa söin kolme lautasellista, Liisakin kaksi.  Kaivoin Kulkurillekin muutaman lihapalan liemestä.  Jostain syystä ne eivät kelvanneet, vaikka ensin perässä kulki herkkua naukuen.  Tyytyi sitten tavalliseen härkämuonaan kastikkeessa,  Mitähän  lie halunnut.

Siinähän se päivä sitten kuluikin, itsensä ja lähimmäistensä elättämisessä ja heitä tulipalopakkaselta suojellessa.  Ja suojelutyö näyttää vain jatkuvan.

Ensiksi toivottiin talven jo tulevan.  Ja nyt ihmetellään, että tuleeko se kevät ollenkaan.  Aurinkokin niin tylyn kylmä, ihan kuin ne älyttömän kauniit naiset nuorena.  Onneksi sentään Liisa haksahti aikoinaan.  Eikä siihen muita tarvittukaan, kun se sopiva kohdalle sattuu.

Huomenna sitten lämmitellään, taloa ja keittoa!  Ehkä Liisaakin vähän.  Kissalla onkin oma turkkinsa.