Onhan meitä kotimaisia satusetiä pilvin pimein, hyvin taitaviakin.  Tosin kertovat juttunsa yleensä lähipiirissä, ja pienessä piirissä ne yleensä käsitelläänkin.  Yksi sukulaisjuttu jäi elämään sukutarinana.

Kultaisella 50-luvulla mies elätti perheensä taksikuskina.  Joskus se oli hankalaa, koska myös kosteat ravintolaillat houkuttelivat turhan usein, joten aamuiset tolpalle ajelut usein unohtuivat.  Siitä hän oli tarkka, ettei kohmelopäissään rattiin tarttunut. Ankara pään kivistys haittasi asiakaspalvelua - ja hän oli sentään kohtelias mies. Eräänä aamuna  taksimies arveli taas kuntonsa vaativan hieman nestemäistä  tasoitusta, puki sen aikaisen virkapuvun ylleen ikään kuin päivän ajotoimintaa varten ajatellen hämäävänsä alakerran isäntää, joka oli taas huolissaan takaamastaan vekselistä, joka lankeaisi lähipäivinä.

Lähimpään kapakkaan oli valitettavasti yli kolme kilometriä, mutta sitkeästi mies suunnisti kohti virkistäviä huurteisia.  Sattui kuitenkin sen verran onnettomasti, että alakerran mies tuli vastaan kysyen, että minnepä olet menossa?

- Tolpalle töihin olen menossa, kun se vekselikin kai huomenissa...

- Olisikohan sitten parempi ottaa auto mukaan, niin olisi helpompi hoitaa ne ajohommat?

- Totta tosiaan, piru kun ihan unohtui koko auto matkasta.  Pitää kumminkin ensin aamukahville, kun eukko oli unohtanut ostaa papuja.

Jatkoi sitten kansankapakkaan, jossa kukaan ei ikinä kahvia juonut.  Liian väkevää oli aamujuomaksi.

Sitä ei satu kerro, miten sen vekselin lyhennyksen kanssa kävi.  Ehkä uusiutui pelkillä koroilla.