Tänäkään vuonna ei käynyt yhtään noitaa virpoilemassa.  Ovat läheisten rivitalojen asukkaat tyystin lopettaneet lasten teon.  Uusia noitasukupolvia ei enää ilmaannu.  Tai sitten tämäkin kansanperinne on hiipumassa, kun karkkia on suu täynnä harva se päivä.  Ja lääkäri saa hampaita porattavakseen.  Jäivätpä minisuklaamunat parin harvahampaan herkuksi.

Lauantaina sentään soi ovikello.  Ihan säikähdin.  Sen verran harvoin se kilkattaa.  Olin juuri vaihtamassa kitaran kieliä, joten kipeällä selällä vei aikansa könytä avaamaan.  Joku salkkunainen oli jo tiellä poistumassa residenssimme vaikutusvallasta, mutta vislaamalla sain hänet kääntymään takaisin.  Arvelin, että salkusta päätellen hänellä voisi olla oikeaakin asiaa eikä pelkkä päivää-kirvesvartta-juttua.

Hän osottautui ulkomaan henkilöksi, sangen viehättäväksi nuoreksi naiseksi ja puheeltaan murteista englantia puhuvaksi sekä suomenkielistä lappua ojentavaksi: no tietysti köyhä puolalainen opiskelijaparka taidejäljennöksineen.  Mistä heitä riittääkin!  Yleensä nämä ihmiset ovat nuoria miehiä, joita kohtaan en tunne minkäänlaista armoa, vaan ulkoistan heidät välittömästi pihapiiristäni.

Heikkona miehenä jäin tietysti vilkuilemaan niitä onnettomia painokuvia. Hintaa kysyessäni vastaus oli ten, twenty, almost anything you like.  Mitä tahansa olivat kuvatkin.  Niitä en suostuisi ottamaan edes ilmaiseksi.  Viimeisenä valttikorttinaan nainen kaivoi kuvan vähäpukeisesta naisesta.  Teki mieli jo suuttua:  että minäkö menisin vielä tuommoiseen halpaan!

Kerjäämishommaksihan se meni.  Annoin neljä euroa ainoastaan päästäkseni röyhkeästä naisesta eroon.  Sentään vastaavat miesopiskelijat samassa hommassa ovat käyttäytyneet asiallisesti ja uskoneet kiltisti jo ensimmäistä epuuta.

Että semmoinen pääsiäisnoita meillä kävi!