se mystinen hetki, jolloin eilinen on vielä mielessä ja jo huomista miettii.  Tai oikeastaan huomisen osalta on liikaa sanottu, se on sitä samaa rutiinia.  Tosin ei välttämättä vastenmielistä, tietyillä ehdoilla on huominenkin elettävä, uskoen aurinkoiseen päivään ja elämän jatkumiseen. Ei sadekaan pahaa tee, vaan herättelee luonnon villiin menoon.

Sen verran ropsotti iltamyöhään vettä, että kissa tuli mielellään ulkoretkiltään sohvalle vierihoitoon.  Ensin kuivasin pyyhkeellä enimmät vesistöt sen turkista, sitten se meni sammuttamaan vesijanonsa siirtyen takaisin isäntänsä viereen omakieliseen turkin putsaukseen.  Sitten jo uni kelpasikin.  Normaalisti se olisi halunnut takaisin lenkille, mutta sateisen kelin vallitessa päätti nauttia sisätiloista.

Eikä se lotkauttanut kumpaakaan korvaansa, vaikka siirryin tähän koneen ääreen.  Onpahan sillä koko kahdenistuttava, risa sohva yksinoikeutena koko loppuyön.  Se tietää, etten kumminkaan sen korvallisia ja kainaloita koko yötä rapsuttaisi.

Pitäähän palvelijan ja hovimestarin omatkin unensa nukkua. Eikä ole kello soimassa.  Kun kissa naukuu kahdeksalta ulos, niin tönäisen vienosti ja kohteliaasti vaimon kylkeä.  Onhan hän valmiina kuin partiotyttö ja minä poika käännän varovasti kylkeä, ettei vaan vihlaisisi.

Se unen jatke tuntuu aina yhtä hyvältä.  Lopulta on kumminkin noustava vessaan. Ja aamiaiselle.