Eilen serkkupoika (>50v.) tuli käymään kuopuksensa kanssa.  Serkku pääsi halaamaan vaimoa ja sai se kupin kahviakin, sai toisenkin parin pyynnön jälkeen ja aikansa haikailtuaan pienen lusikankin, jolla sai sekotettua kupin pohjalle jääneen sokerin.  Kuopus sai omenalimsaa, joulupipareita ja irtokarkkeja.
Että osataan sitä vieraskoreitakin olla.  Sattuu vaan niitä tuttuja vieraita sen verran harvoin, että on isännän korrektit käytöstavat joka kerta hakusassa.  Kun ne sitten löytyvät, ovatkin vieraat jo karanneet.  Auta armias, jos tänne sattuisi tulemaan vieraita vieraita.  Hoilaisivat varmaan pitkään "miksi ovet ei aukene meille", ennenkuin uskoisivat.
Kuopus toi mukanaan yhden lyhyen novellin ja kaksi runoa ja vaati minua lukemaan heti ja sanomaan mielipiteeni.  Kieltäydyin tiukasti vedoten korkeaan ikääni, huonoon näkööni, keskittymiskyvyn puutteeseen - varsinkin kun nuori herra pölisi koko ajan paremmin kuulevaan korvaani.  Tyytyi sitten lopulta tilanteeseen ja kouraisi pyöreästä lasikulhosta (jonka oli juuri täyttänyt köyhien kirkonrottien varalta) kasan irtolaisia.
Serkku tarkasti kitarani virityksen, joka oli OK, ja soitti Johan Sebastian Bachin preludin sarjasta Andalusialaisen kulkurikoiran haukotus A-molli.  Absoluuttinen korvani kertoi minulle, että yksi nuotti meni selvästi väärin.  En sanonut kuitenkaan mitään, koska serkku on ammattilainen ja minä en.  Tai olisin minäkin, mutta isä ei aikoinaan ostanut minulle kitaraa, löi vaan kirveen käteeni (siis varsipuoli edellä, onneksi) ja sanoi, että mene mieluummin hakkaamaan seittemän mottia halkoja niinkuin miehet tekevät.  Minkä andre segovian maailma minussa menettikään ja minkä halonhakkaajan.

Vieraatkin lähtivät kompasteltuaan ensin ulko-ovella ruokaa odottavaan siilijoukkueeseen.  Vammoitta selvittiin kuitenkin puolin ja toisin ja siilitkin saivat ilta-ateriansa.  Sen jälkeen saatoin rauhassa keskittyä serkun kuopuksen kirjoituksiin.
Mä ensin hämmästyin, sitten hämmästyin ja taisin vähän järkyttyäkin.  Hämmästykset tulivat siitä ihmetyksestä, että miten 13-vuotias pojankoltiainen pystyy kirjoittamaan niin hyvin.  No, okei, se novelli oli vain sivun mittainen, mutta tarina oli silti hienosti kerrottu syvällisyydellä, jota ei voisi kuvitella senikäisen kenenkään osaavan.  Olisin tippunut istualleni. ellen olisi jo istunut. 
Järkytys tuli siitä, että tajusin itse olleeni tosi alkeellinen kirjoittaja vastaavassa iässä (rehellisesti sanottuna vuoden pari vanhempana), vaikka Jyväskylän Kunnallisen Keskikoulun suuresti arvostamani äidinkielen opettaja Ritva Ahonen (lepää rauhassa) kehuikin vuolaasti aineitani.  Ovatko kaikki tämän sukupolven teinit nerokkaita kielenkäyttäjiä vai olenko minä vanha haahka, joka en enää ymmärrä mistään mitään?  Onko tämä nuori lahjakkuus Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenes jäsen vai hourinko minä?
Tarvitsen toisen mielipiteen!   Siihen asti hoilaan "kymmenen miestä arkulla vainaan" ja juon rommia niin kauan kuin sitä Suomessa riittää.  Ja kun loppuu, haen soutuveneellä Virosta lisää.