Uusi, iloisempi kuva syksyn viimaa vaimentamaan. Esikoinen pesueineen pöllähti jo puolilta päivin. Nuorempi kahdesta viikarista totesi laittamattomasti heti autosta noustuaan: variksenpelätin! kuin itsestäänselvyytenä vain kerran pappaa vilkaisten. Jos variksenpelätin on pihalla seisoskelemassa liian pitkä tukka syysahavan tuivertamana, virttyneet polvesta puhkinaiset olohousut jalassa, joku ihme paidanväkerrys sekä vanha peltopusero yläruumiin peittona, niin sen erottaa papasta vain se ettei pelätin liiku eikä polta tupakkaa. Että nelivuotiaalta tuli silmänräpäyksessä täsmäkuvaus.
Lahjaksi saatu konjamiini oli hyvä kontrasti papan rähjäiseen olemukseen. Yleensä se porukka tulee vasta kahden kieppeillä. Pääsivät yllättämään niin sanotusti housut kintuissa, samoin vaimon, joka juuri ja juuri oli ehtinyt sentään petata. Kyöräävät kohta meidät vaivaistaloon siitä ohikulkevia kelpo kansalaisia säikyttelemästä.  Ei onnistu, kun eivät ota kuitenkaan kissoja sinne.
Miniä toi upean, syvänpunaisen ruusukimpun vaimolle, sillä kun on syntymäpäivä tulevalla viikolla.  Kätevää, ei tarvitse meidänkään kahta kertaa kestitä.
Vaihdoin sentään vähän säällisemmän asun ylleni, jota muutosta kukaan ei tainnut edes huomata. Saivat he kahvia juodakseen ja vekarat kakkua ja karkkia syödäkseen ja kaikki olivat iloissaan ja puhe pulppusi, varsinkin kun miniä oli läsnä puhekuplineen.
Pojan esikoisen kanssa kävimme pihalla muistelemassa menneitä, mm. suuresti salaista paikkaamme, jota emme koskaan ole ulkopuolisille paljastaneet - emmekä nytkään. Naureskelimme tosin keskenämme muutaman vuoden takaista lapsellisuuttamme, että tuommoinenko se suuri salaisuus nyt sitten oli. Niin, ne olivat aikoja ne, jotka eivät enää palaa - pojanpoikakin jo yhdentoista ja minä vuotta vanhempi sitten viime vuoden. Ihmetteli kaveri vähän pihan suuruutta ja valitteli sitä, ettei pääse tänne tarpeeksi usein, kun näissä viidakonkaltaisissa kaseikoissa voi piillä vaikka mitä salaisuuksia ja aarteita. Vaadin heti puolet siitä aarteessa.  Ja lupasin ottaa oman esikoiseni puhutteluun siitä lähes hylkäyksenomaisesta lapsen laiminlyönnistä. Että ei oteta mukaan pappalaan!  Syytetty ilmaantui hänkin pihalle, heristelin etusormeani saarnaten korkeaa veisua. Lupasi parantaa tapansa ja hymyili ovelasti partaansa, kuten ennenkin toruja saatuaan.
Lähtivät sitten siitä ajelemaan eläinkauppaan ehtiäkseen. Kysyin miniältä, että aikovatko he palauttaa takasin nämä pienet eläimet perheeseen sopeutumattomina, mutta kysymyksessä olikin vain jonkun pesuhiekan ostamisesta kotona odottaville gerbiileille.

Tuijottelen tuossa näyttöpäätteen vieressä metallisessa pakkauksessaan komeilevaa konjakkipulloa.
Uskaltaisikohan sen avata ja maistaa. Vai pihtaisiko huomiseen. Kas siinä kysymys: Juodako vai eikö juoda ja niin edespäin. Haenpa tuosta kirjahyllystä vielä reksvisiitaksi keraamisen pääkallon, jonka olen savitöissä joskus rustannut ihan tällaisia dramaattisia tilanteita varten.