Tämä oli jo melkein liikaa.  Helpotus vei jalat alta, oli pakko istua lattialle.  Mutta minunhan olisi pitänyt joutua paniikkiin:  lapsi kadonnut, ties vaikka ryöstetty tai vaikka mitä kauheaa!  Ja minä olin perusteellisen helpottunut.  Itse piru kuiskaili korvaan, että unohda koko juttu, unta se vain oli tai ehkä delirium- kohtaus.  Tai tästähän heräsit juuri siltä kohtaa, johon yöllä sammuit kapakkakierroksen jälkeen!

Niin olisi voinut todella käydä, mietin, ja tuijotin kädessäni olevaa leikkilaivaa.  Heitin sen äkkiä pois käsistäni kuin se olisi polttanut kättäni.  Tosi on totta on totta.  Oli pakko lähteä etsimään poikaa.  Naapureilta pitäisi kysyä, ja talonmiesparilta.  Rupesi suututtamaan, menin rappukäytävään kuiskaten kähisten poika, poika, tule tänne, tule isille.  Kuin koiraa olisin kutsunut.  Joku tuntematon naapuri kurkisti oven raosta, mutta veti sen heti varovasti kiinni, kun käänsin päätäni sinne päin.  Kuului vain aavemainen "klik".  Mistään ei kuulunut edes lapsen itkua, ei perheriidan poikastakaan.  Talo tuntui hengittävän samaan tahtiin ja kuuntelevan, mihin päin lähden hiipimään tai rynnimään.

Olin paljainjaloin, joten jalat olivat kuin intiaanin jalat arolla rynniessäni yläkerroksiin.  Käsilläni otin kaiteesta vauhtia aiheuttaen melkoisen kaiukkaan kolinan rappuun.  Mutta en välittänyt, sillä paniikki pyrki taas pintaan.  Olin niin äkkiä vintin ylätasanteella, että tuskin kerkesin edes hengästyä.  Vintin ovi oli kerrostalojen normaali, metallipintainen palo-ovi.  Se oli tavan mukaan lukossa.

Poika oli lähes sikiö-asennossa  oven edessä, aivan kuin unessa, jälleen kerran täysin liikkumattomana, kuin maailman loppua odottamassa.  Miksi ihmeessä...  Sitten muistin, että talonmies oli vienyt pyöreän peiton vinttiin kuivumaan.  Se oli tapana, jos kyseessä oli joku muu kuin valkopyykki, jota varten oli alakerran kuivaustila.  Ja kauniilla kelillä oli mahdollista kuivata myös raikkaassa ulkoilmassa.  Joka tarkoitti yleensä nokitahroja ja pakokaasun viehkoa hajua lakanoihin.

Painoin vakokatkaisijaa, koska täällä ylhäällä ei ollut ikkunoita ja pojan hahmokin vaikutti jotenkin häilyvältä.  Naksuttelin katkaisijaa kuin hengen hädässä, mutta palanut se lamppu oli, ei auttanut.  Mutta poika nousi yllättävän nopeasti seisomaan, vaikka vasta aioin koskea häntä olkapäähän.  Säikähdin sitäkin, hetken huojuin portaan reunalla kahden vaiheilla, samalla kun kaivoin taskusta vintin oven avainta.

Ohjasin pojan varovasti vintin puolelle.  Matto hohti oranssisena kaksin kerroin taiteltuna vinttiin pitkittäin viritetyn pyykkinarun varassa.  Poika suorastaan liukui maton luo, jäi sen viereen seisomaan nojaten hetken päästä otsansa vasten yhä märkää oranssia.  Käsi tarttui lujasti ja samalla hellästi maton alareunaan.  Muutama vesipisara tipahti märälle lattialle.

Vähän aikaa oli aivan hiljaista.  Vain muutaman rekan jyrinä kantautui tänne ylös asti isojen kumipyörien kumistessa alas kivettyä katua.  Poika nyyhkäisi kerran, kääntyi minuun päin sanoen "mukaan".

Toki se mukaan on otettava, vastasin ja nostin märän maton olkapäälleni.  Olin kastunut jo niin monesti vajaan vuorokauden aikana, etten enää välittänyt, vaikka vesi matosta valuikin pitkin selkää ja kylkiä kastellen housutkin - taas kerran.

Kuinka ollakaan, rouva talonmies se sieltä taas tuli vastaan noin viidennen kerroksen kohdalla.  Häneen katseensa iski kobran tavoin mattoon, hyvä ettei katsonut minuun. 

-  Se on, herra Orsmaa, sillä tavalla, että se matto on vielä ihan märkä!

-  Huomaan sen erinomaisen hyvin, rouva talonmies, mutta nähkääs...

-  Ja vesi tippuu taas pitkin käytävää, ei muuta kuin luuttua taas hakemaan.  Joku vielä liukastuu tuohon.  Olisi se herra voinut pari päivää oottaa, että se kuivuu.  Hemmetin miehet, aina sotkemassa.

Minullakin alkoi pinna hieman kiristyä.

-  Kuulkaahan, minä kerään mattoni milloin haluan ja vien sen minne haluan, eikä siinä talonmiehen akoilla ole nokan koputtamista.  Sopii siihen laskuun laittaa vaikka koko talon joulusiivous, mutta nyt haluan viedä rauhassa tämän poikani maton.

Ja taas lensi pari raatokärpästä yhteen avonaiseen suuhun.  Omani kerkesin sulkea.  Olisin paiskonut oveanikin, mutta maton takia se ei onnistunut.  Mutta käytävästä kuului hetken aikaa semmoinen pärinä, kuin joku pentu olisi kiinnittänyt räpättimen poikittain  pyöränsä pinnoihin moottorin ääntä matkimaan.

Vein maton parvekkeen kaiteelle.  Sää oli seljennyt, aurinko yritti kuivatella paikkoja.  Katukiveys höyrysi.  Poika asettui istumaan selkä ikkunaseinään nojaten ja kurotteli aika ajoin silittämään maton pintaa kuin oranssin kissan selkää.  Hän näytti melkein onnelliselta.

Äkkiä muistui mieleeni käytäväepisodista outo juttu.  Talkkarin eukko ei ollut huomannut poikaa ollenkaan.  Ei ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.  Outoa, sillä talonmiehillähän on sisäinen laskuri kaikista, jotka kävivät talon sisällä.  Eli heillä oli ikuinen epäilys siitä, ettei kyseinen henkilö vain asunut salaa juuri hänen hallinnoimassaan talossa.  Sillä Talonkirja oli hänen raamattunsa:  siinä olivat kaikki, syntyneet, kuolleet, sisään ja ulos muuttaneet, kaipa myös kissat, koirat, hiiret ja hevoset.

Mutta poikaa päin se ei ollut vilkaissutkaan.