Kun olin yksivuotias, isäni oli esikoistaan 23 kertaa vanhempi.  Kun isällä on syntymäpäivä 6.10., minun ikäindeksini on jo 3 ja isän 4.  Kuinka vanhoja me siis olemme ja kuinka kauan meidän molempien tulee elää, jotta poika on isäänsä vanhempi?
Kirjoitin siis kirjeen isälle, siis semmoisen joka pannaan oikeaan kirjekuoreen ja viedään oikeaan postilaatikkoon.  Sitten tulee postiauto määrätyllä kellonlyömällä, vie sen isoon taloon, jossa on isot kasat muitakin kirjeitä.  Ne lajitellaan ja lopulta toinen auto vie sen minun kirjeeni satojen kilometrien päähän yhteen kuntoutussairaalaan ja vahtimestari ottaa sen kirjeen hyppysiinsä vieden sen isälleni.  Tai sitten jättää sen yöpöydälle, koska isäni on toisessa sairaalassa kaihileikkauksessa, jossa hänet nukutetaan laseroperaation ajaksi.  Pakko nukuttaa.  Isällä ei ole ADHD, vaan Parkinsonin tauti pakkoliikkeineen ja vain nukuttamalla saadaan pää pysymään vapisemattomana.  Leikkauksen jälkeen isä voi lukea kirjeeni tai kutsua sen blondihelläihanan sairaanhoitajan, joka sen lukee ääneen.  Ja isä murahtaa, että sai se poika sentään kirjeen aikaiseksi, vaikka muuten sellainen laiskamato onkin eikä ole yhtään isäänsä tullut.  Ja poika pitää sellaista lausuntoa kiitoksena ja kehuna.
Että kovin on mutkikas tuollaisen vanhanaikaisen kirjeen kulku kirjoittajalta lukijalleen.  Ja työllistää monenlaisia ammattilaisia ja filatelisteja.
Valaisenpa isää vähäsen parilta, kolmelta kantilta:
Sodan jälkeen 40-luvun lopussa isä katseli laihaa esikoistaan ja sanoi vaimolleen, joka oli kanssa luikero siihen aikaan, että täytyy mennä opiskelemaan, että saataisiin leipä leveämmäksi.  Meni Nikkarilan metsäkouluun lukemaan metsäteknikoksi.  Olivat sitten nuoret miehet alan töissä metsässä kymmenkunta kilometriä koulusta.  Alkoi päivä olla pulkassa ja nälkäkin oli herännyt mahassa murisemaan.  Joukossa oli yksi aktiivipyöräilijä, joka tykkäsi haastaa kavereitaan kilpasille.  Isälle tuli mieliteko haastaa vuorostaan ja huusi pyöräilijälle, että ota kiinni, hyppäsi munamankelin selkään ja spurttasi vauhdilla ensimmäisen tienmutkan suojaan, ajoi ravin yli metsän puolelle ja piiloutui suuren kiven taakse.  Pyöräilijä tietysti yllättyi haasteesta, mutta otti sen tietysti kilpailuhenkisenä vastaan, vaikka joutuikin antamaan tasoitusta.  Polki niin, että kivet ja männynkivet vain sinkoilivat takapyörästä.  Tie oli kovin mutkainen ja joka mutkan jälkeen hän arveli Arvon selän ilmaantuvan eteensä.  Mutta ei!  Jopa onkin kova jätkä, ihmetteli Urho ja kiihdytti tahtia entisestään.  Hiki lensi ja ylämäessäkin jäi renkaista mustat jäljet tantereeseen, karkulaista ei vain näkynyt.  Oltiin jo melko lähellä koulua, oli pakko vetää kovemmin kuin missään kilpailussa.  Olihan kysymys kunniaakin suuremmasta: kasvojen säilyttämisestä tai menettämisestä.  Oli sentään sen verran tullut leuhkittua kilpavoitoillaan ja kunnollaan.  Koulun valkoinen seinä jo näkyi komeitten honkien seasta.  Pihassa oli tupakalla joukko kavereita, joilla oli ollut oppitunteja. Ihmettelivät, että mitä se Urho tuommosella höökillä painaa.  Onko siellä laanilla syttynyt metsäpalo vai mitä.  Kun oli niin kuuma ja kuiva kesäkin.  Urho lysähti suunnilleen kuoleman kielissä pyörineen tantereeseen ja jäi siihen hikisenä ja huohottavana makaamaan saamatta sanaakaan aikaiseksi.

Siinä se sitten vähitellen keräili itseään kasaan kavereiden jo vähän naureskellessa, kun Arvo pyöräili kaikessa rauhassa paikalle.  Urhon ensimmäiset, katkonaiset sanat olivat:  Si...sinä...perkele...huijasit...!  Arvo ihmetteli viattomana sanoen, ettei jaksanutkaan näin kuumassa ja piti välillä kusellakin käydä ojan puolella.  Urho yritti nousta pystyyn lyödäkseen Arvoa turpiin naurunremakan keskellä, mutta ei jaksanut.

Eikä isää olisi niin vain olisi lyöty, kun sillä käsivarret olivat kuin koivupropsit.
Monta kertaa isä sen jutun meille pojille kertoi.  Ja aina se meitä kovin nauratti, sillä isä oli armoitettu jutunkertoja.  Usei pyydettiinkin, että kerro taas se pyöräkilpajuttu.

Jatkuu huomenna...