Enää ei riitä, että päivä on karussa kuin liukas saippua suihkussa.  Nykyisin karkailevat viikotkin.  Kun ei oikeasti tapahdu mitään sellaista, jonka ruksaisi viikon merkittävänä tapahtumana tai tärkeänä menona, niin viikot menevät tasaisena jatkumona toisiinsa lomittuen ja laatunsa hukaten.  Pitäisi varmaan tulla entistä hurjempi tsunami tai maailman korkeimman pilvenpiirtäjän romahdus, jotta suusta tulisi ynähdystä merkittävämpi reaktio.

Kai luen itsekin aamun uutisia saadakseni kiksejä yön aikana tapahtuneista mullistuksista siellä vähän kauempana.  Tosin ne eksoottiset maat eivät juurikaan hätkäytä, vaikka neljäkymmentä ihmistä olisi torilla kuollut pommin räjähdyksessä.  Sehän on aivan arkinen tapahtuma, eikä yhtään suomalaista ole ollut lähimaillakaan.  Itsepä ovat kerjänneet verta nenästään, ketä lienevätkin.

Euroopan puolella sentään kotimaisetkin turistit ovat tulilinjalla, jos vaikka naapurin tuntemia.  Siinä sitä riittäisikin päivittelemistä kaupan parkkipaikalla tai pensasaidan yli praatatessa.  Jos oli vielä kasvotuttu, niin aina parempi.

Kunhan ei kohdalle osuisi, paitsi se lottovoitto.  Kun siellä on pitkästä aikaa se viisi miljoonaa, jolla jo tulisi hyvinkin onnelliseksi.

Kaiken kohdalle osuvan pahan varalle on paras kuitenkin lomittaa sormensa ja laskea päänsä.  Ihan varmuuden vuoksi ja ilmaisena vakuutuksena.

Eihän se anna, jos ei otakaan.  Pitäisikö kaiken varalta vielä kirkossakin käydä vaikka kauneimpia joululauluja laulamassa.  Ei tarvitsisi edes liian varhain herätä, kun illalla laulattavat.

Saisi kalenteriinkin anemerkinnän:  "kävin kirkossa, ristin käteni ja toivotin itselleni kaikkea hyvää."