Yökukkujana olen huomannut, että kun huhuilen (oikeammin vihellän) kissaa sisälle tuossa kolmen tietämillä, niin aamu on jo koittamassa eli pimeys kummasti vaalenemassa.  Samanlaisia kukkujia ovat pihan siilet, jotka jaksavat tuhahdella toisilleen piikit harakkaan.

Kulkurikin kävi teeskentelemässä kotimirriä kymmenen kieppeillä. Asettui kerälle hyrräämään sohvalle ja minä tietysti silitin, keräsin turkista roskia ja rapsutin.  Sitten taisin keskittyä kanavan vaihtoon, kun tuntui, ettei mistään tullut mitään tolkullista.

Kissa käytti heti katkoa hyväkseen ja hyppäsi lattialle pesemään itseään asentosuuntana ulko-ovi, alkaen kohta vilkuilemaan olkansa yli jompaakumpaa palvelijoistaan oven avaajaksi.  Valitsi sitten minut tullen luokse teeskennellyn nöyrän näköisenä. Nöyräksi itsekin heittäydyin, ulko-ovella piti vielä tehdä rituaalisilitys ja sinne musta kissa painui pimeyteen - ties mihin seikkailuihin.

Täytyy vielä kohta vilkaista, olisiko se sisään tulossa.

Sitä samaahan se oli aikoinaan, kun juoksuikäisiä poikia vahdattiin yömyöhällä, että suvaitsevatko aamuksi kotiin.  Kulkuri on sentään leikattu kolli, että siinä mielessä se on paljon helpompi tapaus.

Jotenkin hämärästi, kuin aamu-usvan ja nousevan auringon keskeltä nousee mieleen muutama muisto omasta nuoruudesta. Kun ei olo tuntunut yhtään leikatulta, vaan askel oli niin kevyt, että tuskin asfalttia tavoitti.