Kiipesin muutaman kiviportaan ja avasin ensin liian painavan ulko-oven ja heti perään sisäoven ja haistoin aseman levottomat tuoksut.  Märän ja askelista kuluneen puulattian, sarkavaatteiden raskaat huokaukset, liikavarpaiden kituliaat kulumat, pussukoista kaivetut lihaisat eväät, edessä olevan matkan levottomuuden ja pienen lippuluukun edessä jonottavan joukon levottomuuden siitä, ettei olisi väärällä luukulla väärään aikaan liian vähine rahoineen.

Jonon päähän asetuin itsekin vilkuillen ulko-oven yläpuolella minuutin välein liikahtelevaa minuuttiviisaria.  Kohta ulkoa kuuluisi vihellys ja juna höyryäisi asemalla astmaattisesti hönkyen ja hermostuneesti puhkuen jatkamaan matkaa.  Siihen minunkin pitäisi nousta.  Mutta ihminen luukulla kurkki ja selitti ja rapisteli seteleitään, eikä täti pienen luukun takana tainnut savoa ymmärtää, vaan kääntyi toisaalle ja palasi vasta ajan päästä laiskasti jotakin kirjoittamaan.

Seinunvieruspenkeillä istuivat kaikessa hiljaisuudessa lippunsa jo lunastaneet.  Kadehdin niitä onnellisia, ajoissa tulleita.  Olivat asiansa toimittaneet ja vielä istumapaikan saaneet katsella kiireisiä ihmisiä. Odotussalissa oli paljon savua ja paljon lämpöä niin, että yskitti ja rupesi hikoiluttamaan.

Virkapukuinen, tuima täti tuijotti ristikkonsa takaa.  Sain sentään sanotuksi, että menolippu lapsuuteen.  Täti kysyi, että eikö paluulippua ollenkaan.  Minä siihen, että saatan sinne jäädä loppuiäkseni, harkitsen vielä.  Eihän se tietysti hänelle kuulu, tokaisi täti, mutta meno-paluu olisi aika edullinen juttu ja lisäksi lapsuuteen jääminen voisi olla seurauksiltaan aika kohtalokasta.

Säikähdin vähäsen ja kysyin, että miksi niin.  Täti ei sen kummemmin ryhtynyt selittämään vaan antoi sen menolipun ja viittasi minut syrjään, koska taakseni oli kertynyt aika pitkä ja napiseva jono.  Eikä muutenkaan ollut aikaa ikuisuuskysymyksiin, koska juna höyrysi jo raiteilla kaksi ja piti kiirehtiä omaan junavaunuun matkalle sinne lapsuuteen.

Kohta vaunu nytkähti liikkeeseen ja piti vaihtaa vastapäiselle penkille, sillä en halunnut edetä menneeseen selkä edellä. Ensimmäisen kaarteen jälkeen tuli eilinen vastaan.  Ai niin, jäikö se sähkölasku tosiaan maksamatta.  Toissaöinen eroottinen uni vilahti varjona unohduksiin. Se pitää katsoa tulomatkalla hidastuksena, saisikohan sen juutuubille, oli se sen verran nuorekas.

Junan rytmi kiihtyi, oli jo vaikea seurata elämäänsä taaksepäin.  Välillä oli pimeitä tunnelijaksoja, eikä muutenkaan kaikkea jaksanut, eikä varsinkaan halunnut.  Vaikeuksien keskellä olen ollut aina lahjakas nukahtaja.  Nytkin nukahdin moneen otteeseen, sillä matka oli pitkä.

Jatkuu...